Mennyt kaikuina korvakäytävissä

vuosi

365 päivää

tasaisia päiviä

ailahtelevia päiviä

hymyilyttäviä päiviä

ahdistavia päiviä

onnellisia päiviä

uuvuttavia päiviä

pysähtyneitä päiviä

kaikenlaisia

 

en tiedä olenko koskaan tuntenut näin paljon
ääripäästä toiseen kuin vuoristoradalla
on menneet nämä päivät

kymmenen päivää vuoden vaihtumisen jälkeen

kohtasin sinut ensimmäisen kerran

solmit takkuni kiinni takkuusi

voih, jos silloin olisimme tienneet miten tiukaksi tuo side lopulta oikeasti muodostui

ja tuntui kuin jokin osa minusta
olisi silloin lähtenyt sinun matkaasi

kun luulin polkujemme ikuisuuksiksi erkanevan

jatkoin matkaani sumuun ja suorittamiseen

päivästä toiseen

tenttikirjasta toiseen

kurssista toiseen

koko ajan vaan samalla kaavalla
univelan kertyessä
läppärin näyttöä tuijottaen
hartioiden jumiutuessa
kymmensivuisia tekstitiedostoja naputellen

onneksi huomasin valon lisääntyvän

työmäärän vähetessä
pimeyden väistyvän hiljalleen

ja viimein tuntui että taas pystyisin pysähtymään

pelkäämättä kenenkään tallovan päälle

kenenkään jyräämättä mua alleen

sain vihdoin hengähtää

ja tunsin taas kuivan asfaltin mun jalkojeni alla

kohtasin yhden

joka sai mut hetkeksi hymyilemään
ja inhoamaan jäähyväisiä juna-asemilla

mutta sitten elo heitti jälleen kärrynpyöriä

ja asioista tuli vaikeita

tai ehkä tein niistä itse sellaisia

joka tapauksessa mun piti lähteä taas liikkeelle

siksi yhden elämästä liu'uin pois

hiljalleen etäännyin mitään selittämättä

ja tahtomattani taisin satuttaa 

olen siitä kaikesta niin kovin pahoillani

mutta en kai vaan lopulta sittenkään

uskaltanut jäädä niin lähelle

alkoi kesä

ja syyllisyys sanomattomista sanoista haalistui

hyväksyin asioiden odottamattomat käänteet

koska sellaista se elämä kai vaan on

ja sitten tulit vastaan sinä

jälleen yhtäkkiä yllättäen

samalla tavalla veit jalat alta kuin alkuvuodesta

kaikki vaan muuttui niin ihmeelliseksi

kummalliseksi omituiseksi

ihastuttavaksi

kaikki oli niin erilaista

sä olit niin erilainen kuin kukaan toinen

oli pitkiä iltoja kallioilla
ja pyöräretkiä tuntemattomilla seuduilla
kehoja ravistelevaa musiikkia
niin kovin sympaattisen näköisiä ja oloisia ihmisiä ympärillä
ei ollenkaan viiniä vaikka se olisi niin hyvin kontekstiin sopinutkin
polttamattomia tupakoita
oli sun pieni kätesi mun omassani

tuota aikaa kuvasi  k e v e y s

keveät askeleet keveä mieli keveä sydän
keveää vaan kaikki

yhden asian sen kaiken keskellä kuitenkin unohdin
unohdin ajan ja sen tarpeellisuuden
sen välttämättömyyden
sekä sen katoamattoman luonteen
olisi pitänyt antaa sinulle enemmän aikaa
antaa meille enemmän aikaa
ja olisi pitänyt uskaltaa ottaa sitä enemmän myös minulle itselleni
toivottavasti osaan tehdä niin tulevaisuudessa

 sitten sinä lähdit menit kaikkosit

ja kaikki muuttui

päivistä tuli irrallisia

hetkistä liikkumattomia

minusta hengetön ja keskittymiskyvytön

kuukausia katsoin maailmaa sumuisin silmin

olin eksynyt elämään

sen kiemuroihin

eksynyt omaan itseeni

niille täysin tutkimattomille poluille

onneksi siinä ihan mun lähellä ja vierellä
pysyi koko ajan kaksi
ja sumun keskellä osasin luottaa
etteivät he katoa siitä hetkeksikään
kiitos niin paljon

lopulta sun tuoksusi haalistui paidastani

ja minä huomasin taas seisovani omilla jaloillani

raikas ilma täytti jälleen keuhkot

hymyn noustessa voimattomuuden väsyttämille kasvoille

tänä vuonna
olen tuntenut toivottomuutta ja ymmärtämättömyyttä
tätä yhteiskuntaa tätä kulttuuria näitä ihmisiä kohtaan
ja minä jatkan edelleen vain vastavirtaan soutamista
koska niin minun on ehka parasta olla
luulen ainakin

tänä vuonna
olen kuluttanut tunteja junassa
samaa väliä aina neljä ja puoli tuntia
kissan koppa jaloissa
ja rinkka viereisellä penkillä
aluksi on ollut ikävä täältä sinne
sinne missä on perhe ja lämpö ja turvallisuus
hetken päästä kuitenkin kaipaan jo takaisin tänne
tänne missä on rauha, levollisuus, luottavaisuus
tänne missä on mun  k o t i

tänä vuonna
olen kohdannut upeita tyyppejä
sellaisia niin hymyilyttäviä
jotka saa mut vain unohtamaan mielen harmaudet
ja joita ajatellessa hihityttää ja ihastuttaa vaan
koska he ovat olemassa 

tänä vuonna

olen oppinut asioita
niin mielettömän paljon

elämästä maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta

ehkä tiedän taas pienesti enemmän

kuka minä olen

huh

toivon ensi vuodelta itselleni lisää kärsivällisyyttä
luottamusta ja rohkeutta
avoimmuutta ja varmoja askeleita

odotan sitä että mieleni kevenisi
ja sinne jälleen noussut sumu hälventyisi

kyllä kaikki järjestyy
ensi vuonnakin
tiedäthän

Niistä ikuisista viikoista

Kerran ikuisilta tuntuneet viikot
ovat nyt kaikki kuluneet
ja välillämme olleet kilometrit
ovat kutistuneet olemattomiin.

Minun sisälläni on jälleen (edelleen) uuvuttava tyhjyys.

Polulla harhaillen, mielen maisemia maalaillen

Oli taas aikaa pysähtyä.
Kävellä kirjaston hiljaisia käytäviä,
haistella sen ilmapiiriä.
Se oli seesteisin koskaan.
Reppuun pujahti runokirjoja.
Tomi Kontiota ja Kirsi Kunnasta.
Ja sitten kävelin järven rantaan.
Ranta oli karu, ihan erilainen kuin kesällä.
Jäähileet pisteli poskia.
Tuuli meinasin tempaista mut mukaansa.
Onneksi ei sentään. Melkein vaan.

Olen pohtinut viime viikkoina juttuja.

Ensimmäisenä ihmissuhteita.
Miten kiemuraisia, kummallisia, uuvuttavia ne onkaan.
Mutta samalla ilman niitä elämä olisi mieletöntä.
Ei mikään tuntuisi miltään,
jos sitä ei saisi jakaa kenenkään kanssa.
Omaan seuraansa sitä nimittäin yllättävän nopeasti kyllästyy.
Minä kyllästyn ainakin.
Että kyllä kai niissä, ihmissuhteissa siis,
on loppujen lopuksi valtavasti enemmän hyvää, arvokasta, palkitsevaa.
Tai niin niissä tosiaan pitäisi olla.
Jos suhde ja yhteys toiseen vain kuormittaa,
niin ei siinä ole kai oikeasti mitään järkeä.
Silloin molempien kannalta on varmasti parempi olla olematta enää yhteydessä.
Mutta vaikka tämänkin tietää, voi miten vaikeaa se toisinaan onkaan.
Kuormittavuus ei kai estä kiintymästä, tai ei se sitä ainakaan poista
jos kiintyminen on tapahtunut jo ennen uupumuksen alkua.
Ja joskus taas, vaikka kuinka rakastaa,
ei se vain riitä.
Valitettavaa mutta todellista, hyväksyttävä se kai on.
On osattava päästää irti ja opetella tottumaan siihen,
että vaan yksi mitä kuuluu tulee kuukauden tai kahden välein.
Pelkästä velvollisuuden tunnosta kai sekin. 
Minun puoleltani ainakin.

Toisena tämä yhteiskunta ja kulttuuri.
Tulee monesti tunne, että minulta odotetaan
suorittamista,
suorittamista,
s u o r i t t a m i s t a.
Opiskele, tee samalla töitä, valmistu, opiskele lisää, tee samalla koko ajan töitä,
valmistu jälleen ja jatka töiden tekemistä hamaan tulevaisuuteen.
Tai pahimmassa tapauksessa: opiskele, tee paskaduunia, valmistu ja mene oman alan töihin,
joita teet seuraavat viisikymmentä vuotta,
vaikka ne ei enää ensimmäisen puolen vuoden jälkeen tuntuisikaan yhtään mielekkäiltä.
Jatka vaan samaa kaavaa niin olet hyvä ihminen.
Yhteiskunnalle tuottelias, kannattava sijoitus.
Et saa olla kenellekään taakaksi.
Et saa eksyä, harhailla, haahuilla teillä tuntemattomilla
tietämättä kuka tai mikä olet, missä olet ja miksi olet.

Mutta kun mutta kun,
minä en ole sellainen.
Sellainen tietävä, eteenpäinmenijä, tuottelias.
Minä eksyn helposti, astun polulta harhaan.
Kyseenalaistan ympäristöä ja sen opettamia toimintamalleja.
Omia toimintamallejani.
Haahuilen vaan joka puolelle
enkä vielä tähän ikään mennessä ole tehnyt päivääkään oikeita töitä.
Olen vain keskittynyt yrittämään ymmärtää tätä kaikkea,
tätä maailmaa, tätä elämää ja ehkä ennen muuta olen yrittänyt ymmärtää itseäni.
Siksi minä olen kai vaan rasite
tälle suorituskulttuurille ja tulostavoitteelliselle yhteiskunnalle,
kun soudan vastavirtaan minkä kerkiän,
jotta voisin fiilistellä elämää sellaisena kuin se musta tuntuu hyvältä.
Maailma polkee mut lopulta jalkoihinsa,
koska en vaan jaksa olla sen odotusten mukainen.
Kun eihän missään ole mitään mieltä,
jos siitä ei saa itselleen mitään muuta kuin harmitusta tai ikävää oloa,
miksi siis sellaista tekisin?
Kysynpä nyt vain.

Ehkä keskityn vellomaan meren aallokossa,
kunnes kasvan taas kiinni johonkin,
joka näyttää mulle suunnan, opettaa taas kulkemaan.
Ja minä pysähdyn lukemaan lyriikoita,
koska se tuntuu nyt juuri oikealta.

Oodi auringolle

Näin tänään auringon.

En edes muistanut milloin viimeksi se oli näyttäytynyt. Miten se saikaan elämän virtaamaan mun suonissani, kuin villit purot keväisin lumien sulamisen aikaan. Kaikki ankea ja uuvuttava muuttui yhtäkkiä kovin mitättömäksi. Edellispäivänä sä olit kysynyt mitä kuuluu ja mä olin kysynyt nähdäänkö silloin (u s k a l s i n sittenkin), ja vaikka en ollut saanut vastaukseksi varmuutta vaan pelkästään ehkä joo ehkä katotaan, ja vaikka se oli tehnyt mut jälleen aika surumieliseksi ja ehkä vähän turhautumistakin ja vihaisuutta oli noussut pintaan, tänään se kaikki oli hetkessä merkityksetöntä. Nyt oli vain minä ja mun aurinko. Ja se aurinko antoi mulle samanlaista energiaa kuin sä joskus kuukausia sitten. Se oli ainoa asia joka merkitsi.

Voi aurinko aurinko, ethän vain katoa enää uudelleen pimeyden uumeniin?

Jos ihmiset osaisivat kehrätä kuin kissat

Ihmisten olemassaolo ihastuttaa.

Oli yksi tuntematon.
Istui melkein vastapäätä ruokapöydässä.
(Suomalaisuuttaan ei kai uskaltanut istua suoraan silmieni eteen.)
"Mehän ollaan siellä samalla kurssilla." Niin, niinhän me ollaan.
Hymyjä ja puhetta pääaineista.
Miten ilahduttava kohtaaminen.

Oli toinen, tuttu ja turvallinen.
Valtavan paljon naurua.
Kun kerroin kiitollisuudesta, halasi ja kuiskasi: "Olet mieletön."
Upotin kasvoni toisen kaulahuiviin peittääkseni kyyneleen.

Jos ihmiset osaisivat kehrätä, niin nyt minä kehräisin koska on vaan niin hyvä. 

Ihmismielen ihmeellisyys

Ihmisen mieli on hämmästyttävä, ihmeellinen, kummallinen. Se taistelee aina muutoksia vastaan lopulta kuitenkin niihin mukautuen, vastahakoisesti mutta mukautuu kuitenkin.

Silloin kun elämä yllättäen lyö avokämmenellä vasten kasvoja, tuntuu kuin kaikki entinen ja varma hajoaisi ympäriltä. Ja siitähän se mieli hämmentyy. Muuttuu pelokkaaksi, eikä uskalla luottaa enää mihinkään tai kehenkään, kaikkein vähiten omaan itseen. Kaiken ylle laskeutuu sankka sumu, joka ei millään hälvene vaikka kuinka silmiä räpyttää ja räpyttää. Kuva ei vain tarkennu. Kunnes sitten mukaan yhtälöön tulee uusi muuttuja, jota ajaksikin kutsutaan. Sillä on tapana jossain vaiheessa aina alkaa juoksemaan ja kun se on juossut tarpeeksi kauaksi elämän ja minuuden yhteenottamisesta, itse huomaakin yllättäen katseen jälleen tarkentuvan. Sitä sulkee ihmeissään silmänsä ja avaa ne sitten uudestaan. Ei, ei se ollut vain kuvitelmaa vaan oikeasti ympäristö näyttää taas selkeältä. Mielen valtaa keveys ja pikkuhiljaa myös varmuus. Tulee luotto elämään ja sen hyvyyteen, usko itsensä selviämiseen. Poissa on mielen hämmennys, poissa on pelko ja epävarmuuskin melkein. 

Voisi kai katsoa mielen tottumisen maailman muutoksiin olevan suoraan verrannollinen ajan liikkeeseen.

Hassua on, miten koleassa marraskuussa näen enemmän valoa kuin menneissä kuukausissa. Mielen sumu on vain ollut niin ylitsepääsemätöntä ja se on saanut minut tuntemaan itseni niin kovin voimattomaksi. Mutta sitten väliin tuli aika, joka hiljalleen muutti taas kaiken, rauhoitti mielen. Niin kauniin kliseistä kuin se onkin.

Voisitpa sinä nähdä minut nyt, kun jälleen hymyilen.

sinä
katosit
liu'uit
liukenit
olemattomiin
toivottavasti
vielä joskus
tulet taas
mun näkyviin

sinun
elosi
hymysi
maailmasi
kadotin
vaikka haluaisin
vain oppia
ne tuntemaan
uudelleen
ja kokonaan

kaiken kai
pitäisi olla
todellisuudessa
ihan okei
mutta minä
en taida olla
siinä todellisuudessa
tänäänkään

vielä on päiviä
kun on
valoa iloa eloa

sitten yhtäkkiä
tajuntaan iskee muisto
niistä illoista ja aamuista
kun olin vain minä
kiinni sinussa
ja kun olit vain sinä
kiinni minussa

tieto siitä
ettei tuollaisia iltoja enää ole
eikä tuollaisia aamuja enää tule
saa sydämen värisemään
surusta särkymään

satutin itseni sinuun
ja kun sinä viimein palaat
pysyt edelleen etäällä minusta
ettei tekisi niin kipeää
olla olemassa

Unimetsässä

Kävelen yksin metsässä. Maailma on vihreä, mäntyjä kasvaa harvassa ja kenttäkerroksessa kanervaa sekä sen alla sammalia. Ihmettelen missä oikein olen. Yhtäkkiä kuulen takaani juoksuaskelia ja samassa sinä juokset lujaa suoraan ohitseni noteeraamatta mua millään tavalla. Lähden sun perääsi, mutta vähän matkaa juostuani en enää pysty jatkamaan. En tiedä mikä mua estää, mutta mun on vain pakko pysähtyä. Itken ja huudan sun nimeäsi. Kurkotan kädellä sun perääsi, toivon sun kääntyvän ja tulevan takaisin. Sä vain jatkat matkaasi, kunnes lopulta hiljennät vauhtia ja pysähdyt. Katsot mua hetken olkasi yli vakavin kasvoin. Sitten sä lähdet taas juoksemaan kadoten pian näkyvistä. Mä vain jään seisomaan yksin siihen paikalleni, itkien ja huutaen sun nimeäsi edelleen.

Herätessäni painajaisesta, ensimmäinen ajatukseni oli: Tältäkö se tuntuu, kun sydämeen oikeasti sattuu?

Kerrothan jatkossa kun susta tuntuu pahalta, jooko?

Oli vielä kesä ja valoisa yö. Minä käperryin sun syliisi ja kerroin sulle tarinoita menneisyydestäni. Mitä enemmän mä kerroin, sitä lujemmin, lohduttavammin sun kätesi kiertyivät mun ympärilleni. Lopuksi kielsin sua ottamasta mun menneitä murheita omiksesi, koska niihin ei kannata enää kenenkään tuhlata aikaa. Ne ajat on poissa ja niistä muistutuksena on enää vain arvet, joiden päällä kasvaa jo uusi, eheä ihosolukko. Niitä arpia ei kukaan enää revi auki. Tuo kesäinen yö kääntyi pian aamuun ja onnelliset kuukaudet lähti kulumaan. 

Sitten tuli se ilta kun näin ensimmäisen kerran kuinka suhun sattui. Sä et sanonut sitä ääneen, mutta mä näin, miten sä yritit tukahduttaa tunnettasi. Sanattomasti yritit alistaa sitä, hallita sitä, kahlita sitä. Melkein siinä onnistuen. Mä pyysin, että kertoisit mulle siitä. Että sä kertoisit mulle aina kun susta tuntuu pahalta. Haluan kuulla myös niistä huonoista hetkistä, koska välitän. Mutta sinä vain pudistit vaisusti päätäsi ja vastasit: "Mä vain pelkään, ettet sä kestäisi sitä. Pelkään, että sulle käy niin kuin mulle kävi."

Mutta kultapieni, ei sun tarvitse pelätä. Vaikka itsekin olen täynnä arpia, kyllä mä silti kestän, sillä arpikudos on vahvaa, tiedäthän sinä sen.

ethän karkaa
ethän katoa

vaikka nyt oletkin kaukana
tulethan taas lähelle
kun seuraavan kerran nähdään

ethän unohda

Hyvästit

Aamulla on ikävä
Päivä siinä välissä menee joten kuten
Mutta sitten illan tullen
Se on rumaa et me ei nukuta yhdessä
Sä oot tuhannen kilometrin päässä

Zen Café - Tuhannen kilometrin päässä

Ja niin mä annoin sun mennä. Sattuu sattuu  s a t t u u. Yritän kuitenkin pitää mielessä sen, miksi muhun sattuu; olen ollut viime viikkoina onnellisempi kuin aikoihin.

Mielessä pölypalloja

Elo ei suju, ei kulje, ei etene.
Se itkettää, maailma itkettää.
Ympärilläni oli valtaisa kaaos, jonka siivosin pois.
Mutta nyt se sama kaaos on siirtynyt minun pääni sisään,
eikä sen siivoaminen tällä kertaa ole yhtään niin helppoa,
mielen pölypalloja kun ei voi imuriin vain imaista.

V a a n  k u i n k a  s i t t e n  k ä v i k ä ä n ?

Tuli pelko tulevaisuudesta
ja kaipuu pimeneviin iltoihin.

jatka siitä mihin minä jäin

kirjoita lauseeni kokonaisiksi
ajatukseni ymmärrettäviksi
lausu sanani selkeästi
tarkasti artikuloiden
sano ne myös kaikkien kuullen
sillä itse en koskaan uskaltanut

ollaan yhdessä valmiita
hypätäänkö?

Yölennolla

Sä otit mua kädestä kiinni ja sitten me juoksimme nauraen. Mun sisällä kupli valtaisa onnellisuus kun tunsin sun pienen käden mun omassani ja sain katsella sun hymyileviä kasvoja. Arto Tuunelan ihmeellinen ääni ympäröi meidät kun me ajoimme yön selkään.

Pysähdyimme yhden kosken läheisyyteen ja kipusimme makoilemaan auton takakonttiin. Siellä me olimme tunteja ihan lähekkäin. Me luimme satuja Haitulasta, joka oli pienempi kuin pieni, ja neiti Hurpulasta, joka lauloi kaikkina muina päivinä puun latvassa paitsi torstaisin. Mietimme maailman ihmeellisyyttä ja kummallisuutta, miten pienistä puroista kasvaa suuria jokia. Sä sanoit, että se oli niitä harvoja hetkiä, kun sulla ei ollut tarvetta olla missään muualla, kuin juuri siinä mun kanssani. Mä kiedoin käteni tiukemmin sun ympärillesi.

Aamuvarhaisella kömpiessäni peittoni alle, näin mielessäni sun kauniit kasvot ja hymyilin siksi vain, koska sä olit olemassa.

Minkä väristä onnellisuus on?

Onnellisuus on muuttuvaa.

Se on vihreää keltaista

oranssia liilaa

punaista turkoosia.

Se on vaaleaa kirkasta

säkenöivää sameaa

mattapintaista.

Se on sateenkaaren värejä,

valon joka spektrin hohtoista. 

Minulle onnellisuus on ollut viime päivinä kirkkaan sinistä, jonka keskellä on ollut häivähdys keltaisen vihreää, sillä sun silmäsi ovat juuri sen väriset.

Aaltoileva sade

Kuuntelen sadetta. Pisarat rummuttavat epätasaisesti ikkunalautaan.

prop prop propprop prop 

Sateessa on samankaltaista ennalta arvaamattomuutta, kuin olen havainnut elämässä olevan. Koskaan et tiedä, milloin seuraava uusi ihminen, joka vaikuttaa elämääsi merkittävästi, kävelee sua vastaan. Ihan niin kuin sade: koskaan et tiedä, milloin seuraava pisara osuu ikkunalautaan (osuuko enää yksikään?). Toisinaan useat pisarat laskeutuvat äänekäästi samanaikaisesti. Toisinaan tulee pitkä hiljaisuus ja hetken päästä taas ....prop. Joskus ihmisiäkin tulee elämään useita kerralla ja joskus kestää pitkään ennen kuin joku saapuu yksinään. Ja olen huomannut, että hän, joka saapuu hetkien kuluttua yksin, on monesti se kaikkein merkittävin. Häntä osaa arvostaa eri tavalla, koska sillä hetkellä, kun hän saapuu, ei valokeilassa ole toista.

Sateen ääni rauhoittaa vaikka rytmi onkin epätasainen. Ehkä juuri se rosoisuus tekee siitä kiehtovan, aaltoilevan.

Prop     propprop               prop                         p r o p                                      p   r   o   p

Lämmin kaipaus

Samuli Putro laulaa: "Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa. On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista, että kuiskauskin on huuto. En vaihtais sekuntiakaan." Itkettäää äh.

Kun tapaa ihmisen, jota kohtaan tuntee valtavaa lämpöä ja veljeyttä, irtipäästäminen sattuu niin, että sydän on pakahtua siihen kipuun. Pelottaa, kohdataanko me koskaan enää.

Ehkä jonain päivänä en enää ikävöi, mutta lämpimästi kaipaan kuitenkin.

Kesäisen yön sylissä

Nautin suunnattomasti kesäöistä.
Valoa valoa v a l o a.
Lintujen jatkuvaa laulua, onnellisuutta.
Elämää.

Ja tunne siitä, että yhden ajatukset ovat minussa, tekee elosta kevyttä.

Vastahan alkoi helmikuu

Onpa aivan kamalan kummaa kun miettii hetkiä taaksepäin;

vastahan sitä oli omat valmistujaiset,
vastahan sitä oli suuri seikkailu,
vastahan sitä löysin paikkani tästä maailmasta.

Mutta nyt

fuksivuosi on loppunut,
ulkona kukkii tuomet,
öisinkin on jälleen valoisaa.

Jotenkin en voi ymmärtää, että noista vastahan-ne-oli-jutuista on kohta jo vuosi kaikista.
Minne aika on kadonnut, mennyt, juossut, kiirehtinyt? Ajankulku on ihmeellistä.

Oletko täällä tosiaan jo huomenna, k e s ä k u u ?

Minä kämmenellä

jos voisin ottaa minän käteen
se olisi käpertynyt sikiöasentoon
ja peittänyt ahdistuneet kasvonsa pienillä käsillään
se tärisisi lakkaamatta
hauraan haavanlehden lailla

jos voisin ottaa minän käteen
silittäisin sen suloista selkää
ja peittelisin sen pumpuliin
lämpimään suojaan turvaan
ettei se vain hajoaisi uudestaan

Väistämättömän lykkäämistä

Joskus asioita voi olla vaikea sanoa ääneen. Kun ne sanoo ääneen toiselle, ne muuttuvat ensimmäisen kerran oikeasti todellisiksi, konkreettisiksi, lähes käsin kosketeltaviksi. Sen jälkeen niitä sanottuja sanoja ei voi enää poistaa tai kadottaa. Delete-nappia ei vain ole, vaan ne jäävät elämään. 

Ehkä juuri siksi en ole vieläkään saanut selvitettyä asioita kanssasi. Pelkään sitä, millaisiksi mielessäni viikkojen ajan pyörineet ajatukset ja sanat muuttuvat kun ne sinulle ääneen sanon. Kuinka voimakaita niistä tulee, kuinka hajottavia, kuinka todellisia ja hauraita. Pelkään sitä, mitä tapahtuu kaiken sen jälkeen. Kuulenko susta enää mitään, ikinä? Katoatko sä kokonaan mun elämästäni? Sitä mä haluaisin kaikkein vähiten. Pelkään myös sitä yksinäisyydentunnetta, joka luultavasti tulee heti, kun viimein saan jaettua ajatukseni kanssasi.

Mutta mä tiedän, että vaikka kuinka pelkäänkin ja vaikka kuinka sua kaikesta huolimatta kaipaan, niin silti mun on sanottava nuo mielessäni pyörivät asiat sulle ääneen. Mitä pikemmin, sen parempi, sillä nyt nuo sanomattomat sanat saavat mut itseni vain ahdistumaan. Ja joskus tuo ahdistus voi kasvaa niin suureksi, että kyyneleet nousevat silmiin yliopiston pihalla enkä lopulta pysy enää kasassa, vaan hajoan siihen paikkaan. (Mutta onneksi maailmassa on ihanimpia ihmisiä, jotka osaavat lohduttaa ja auttaa ja jotka pysyvät siinä mun lähellä vaikka tapahtuisi mitä, niin tuollaisistakin hetkistä selviää. Arvostan.) Silti vain olen lykännyt väistämätöntä.

Pyöräillessäni lumimyräkässä, kuulin kirkkain äänin laulavat linnut. Se sai mut taas ymmärtämään, että vaikka joskus mielessä ja elämässä myrskyää niin aina siellä jossain on myös se hyvä, jota kohti lopulta mennään. Siihen hyvään pitää vain uskoa ja luottaa, niin kuin nuo myräkän keskellä laulavat linnut uskoivat ja luottivat vilpittömästi kevään olemassaoloon.

Maailma on hyvä

Kevään ensimmäinen sade teki maailmasta raikkaan. Enää katupöly ei tunkeutunut keuhkoihin, eikä silmät täyttyneet hiekasta viilettäessäni pyöräni selässä pitkin kaupungin katuja. Ostin kaupasta avocadoja ja kaakaojauhetta sekä omenoita. Kalenterin sivut näyttää kovin tyhjiltä, mutta se on vain hyvä. On aikaa kirjoittaa postikortteja ja aamusivuja, käydä kirjastossa ja kahvilla.

Olen myös ajatellut viime päivinä paljon sinua. Niitä meidän yhteisiä hetkiä, jonka kaltaisia mä en ole aiemmin kokenut kenenkään toisen kanssa. Olen onnellinen, että juuri sun viereesi silloin kerran bussissa istuin.

Mutta vaikka mä ajattelen sua paljon ja vaikka sä olet tälläkin hetkellä siellä lähes 500 kilometrin päässä, musta ei silti tunnu siltä, että ikävöisin. Kyllä me joskus vielä kohdataan, ihan varmasti, mutta nyt sun elämä on siellä ja mun elämä on täällä. Niin kuuluukin olla ja niin on hyvä. Ei me tarvita enempää aikaa.

Tuntuu aika vapautuneelta. Elämä kuljettaa ja opettaa, eikä koskaan tiedä kuka seuraavaksi vastaan kävelee.

lakanoissani tuoksusi
kehoni muistaa kosketuksesi
hengityksesi niskassani
paljas iho paljasta ihoa vasten

taas jäähyväiset juna-asemalla
sinä lähdit minä jäin
en pystynyt katsomaan perääsi

epätietoisuus vaihtui tietoisuuteen
epävarmuus varmuuteen
mutta silti arvelluttaa
koska välissämme on
liian monta kilometriä
epävakautta

Sä et nousisi samaan junaan mun kanssa.

Seison juna-asemalla. Junani lähtöön on kymmenen minuuttia ja ne tuntuvat kuluvan aivan liian kovalla vauhdilla. Katson sua silmiin. Sä vastaat mun katseeseen tarkkaavaisesti ja hetken hiljaisuuden jälkeen kysyt, miltä musta tuntuu nyt. Käännän katseeni pois sun lempeistä silmistä ja katselen harmaata kaupunkia. Ihmiset kävelevät kiireisesti virtana juniin ja junista pois, nostavat takkiensa kauluksia pystyyn hyytävää tuulta vastaan ja jännittävät jokaisen lihaksensa pysyäkseen lämpiminä. Vastaan sulle, että voin paremmin kuin eilen, mua ei ahdista ja tavallaan tuntuu myös helpottavalta. Lopuksi lisään hiljaa, että musta tuntuu kovin haikealta, koska nyt pitää lähteä kotiin. Mä en pysty enää kohtaamaan sun katsetta. Tiedän, että sä näet, miten pahalta musta oikeasti tuntuu ja uskon, että sä tiedät myös syyn siihen. Sä tiedät, että en haluaisi lähteä, koska sä et nousisi samaan junaan mun kanssa.

Vilkaisen olkani yli takanani olevaa junaa. Se on luotaantyöntävä ja oikein huokuu pohjatonta yksinäisyyttä. Tiedän, ihan kohta mun olisi pakko astua sen sisälle, mutta jos vielä ihan pienen hetken viivyttelisin. Minuutin, tai ehkä kaksi. 

Samassa mä tunnen sun kätesi mun vyötäisillä. Sä vedät mut aivan sun kroppaan kiinni ja suljet mut turvalliseen, lohduttavaan halaukseen. Mä haluan, että aika pysähtyy siihen. Hengitän sun tuoksua, täytyn sun lämmöllä ja meidän takana oleva juna tuntuu musta entistäkin vastenmielisemmältä. Mutta ei, nyt on ihan pakko jo kiiruhtaa. Astun askeleen taaksepäin ja päästän sustä irti. Katson vielä kerran sua silmiin ja sanon hyvästit. Käännyn ja kävelen junan ovelle. Juuri kun olen astumassa sisään, vilkaisen vielä kerran sun perään. 

Mut valtaa ylitsepääsemätön yksinäisyys.

Elinehto

Kaikkea saa tehdä.

Kaikkea pitää tehdä.

Kaikkia ovia täytyy tempoa,

kaikkia kuita kurkotella.

On vain yksi ehto,

elinehto:

Värisevää sielua

ei saa tallata.

- Tommy Tabermann -

Kuka nostaisi tallotun sielun mudasta, oikoisi ja suoristaisi kaikki rypyt ja taitteet, ompelisi haavat, korjaisi repeämät? Pelkkä kevätaurinko ei siihen riittänyt, vaikka niin hetken jo luulin.

Kahdestaan kaikki olisi parempaa

Eilen illalla

makasin tunteja vailveilla

ja katselin tummalle tähtitaivaalle.

Näin tähdenlennon.

Ja itkin,

koska tuokin hetki

olisi ollut vieläkin ihmeellisempi,

jos sen olisi saanut jakaa

jonkun toisen kanssa.

Me muututaan läpikuultaviksi

Mä ikävöin sua. Sun kosketusta. Sun tuoksua. Sun läsnäoloa ja sitä sun välittävää katsetta. Mutta mä en enää oikeastaan tiedä miksi ikävöin tuota kaikkea, sillä jokin on muuttunut meidän välillä näiden vuosien aikana kun me ollaan tunnettu. Silloin kun me ollaan yhdessä jokin on erilaista kuin aiemmin. Ennen kun sä olit siinä, sä olit läsnä ja joskus saatoit tulla yhtäkkiä lähelle, ottaa musta kiinni ja sulkea mut syliisi. Kun sä vielä harvoin teet niin, se tuntuu musta edelleen yhtä hyvältä kuin ennenkin. Mutta nykyään sä olet usein hyvin etäinen, et varsinaisesti kylmä mutta jollain tavalla poissaoleva. Me saatetaan istua yhdessä pitkiäkin aikoja puhumatta mitään ja katsellen toisistamme poispäin. Tai sitten sä saatat katsoa mua mietteliäästi ja kun mä yritän vastata sun katseeseen, mä hämmennyn sen intensiivisyydestä niin, että joudun kääntämään katseeni pian pois. Se kummastuttaa mua kovin ja tavallaan vähän pelottaakin. Kun sä olet poissa, mä en mitään muuta haluaisi kuin olla sussa kiinni, ja sitten kun sä olet siinä lähellä, mulla ei vain ole sulle enää mitään sanottavaa.

Eilen kun mun piti lähteä, me halattiin ja sä katsoit mua lempeästi. Mä käännyin pois. Kun olin tarpeeksi kaukana, niin ettet sä voinut enää nähdä mua, ensimmäiset kyyneleet valuivat tahtomattani poskilleni. Ja mulla oli taas ikävä sua.

Viime yönä pohdin

En huomaa enää ajan kulkua.

Aina on vain päivä, joka alkaa

ja pian se jo loppuu

ja seuraava alkaa.

Sitten sekin on jo lopussa.

Sama ympyrä jatkuu,

sulkeutumatta.

Onneksi olen huomannut,

että mitä enemmän maailmassa

on valoa

ja mitä voimakaammin kuuluu

kevään laulu,

sitä vahvemmalta

m u s t a  t u n t u u.

Jaksan kulkea

loskaisella tiellä eteenpäin

AHDISTUMATTA

koska tiedän, että

kohta jalkojen alla

on jo kuiva asfaltti.

Maailma on kirkas

eikä sumuinen

niin kuin se oli

vielä viikkoja sitten.

Kaikki kääntyy ihan varmasti

vielä kokonaan hyväksi.

Jos esimerkiksi tulet kello neljältä iltapäivällä, niin jo kolmelta alan olla onnellinen.

"Nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta muuta pikku poikaa. Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa."

"Nyt alan ymmärtää", sanoi Pikku Prinssi,"on eräs kukka... luulen, että se on kesyttänyt minut..."

Antoine De Saint-Exupéry, Pikku Prinssi

Ja minä luulen, että sinä olet tietämättäsi kesyttänyt minut.

Haluan muistaa

Kerro minulle tarinoita 

onnellisista ihmisistä, 

jotta minäkin muistaisin 

miltä onnellisuus tuntuu. 

Hieman on vaikeaa olla.

Yksi viidesosa vuosisadasta

Kun tulee päivä, jolloin tajuaa olleensa maailmassa yhden viidesosan vuosisadasta, mitä sellaisena päivänä ihminen tekee?

Hän ei ole suunnitellut tuota päivää yhtään etukäteen.

Hän herää aikaisin ilman herätyskelloa omassa pienessä hiljaisessa kodissaan.

Hän laulaa hiljaa itselleen synttärilaulun vuoteessa, pienen pehmoisen olennon makoillessa kehräten kainalossa.

Hän keittää aamukahvit ja lukee samalla itselleen ääneen Pikku Prinssiä.

Hän säpsähtää ovisummeriin ja sen jälkeen ovikelloon ja avatessaan oven yllättyy synttärilauluun.

Hän pyytää ystävät laskiaispullien kanssa sisälle ja keittää toiset kahvit.

Hän nauraa ja on hämmentyneen onnellinen tuollaisista uusista ihanista ystävistä.

Hän lähtee hetken mielijohteesta elokuviin.

Hän kävelee teatteriin, valitsee seuraavana alkavan elokuvan, ostaa lipun ja kävelee saliin.

Hän uppoaa toiseen ihanaan maailmaan pariksi tunniksi (ja sieltä palatessaan kuulee yhden tärkeän opiskeluasian menneen sivu suun).

Hän kävelee viileässä kevättalven illassa kaupungin halki kotiin.

Ja loppuillan hän makoilee kotona syöden salmiakkisuklaata ja lukien Pikku Prinssiä.

Hyviä oloja ja hymyilyttää, mutta näköjään ei kaksikymppisenäkään ole täydellinen kun tuo opiskeluasia meni päin helvettiä. Mutta eipä siinä, kukapa meistä olisi täydellinen......

Kun sumu on sankimmillaan

joskus vain on vaikeaa
enkä tiedä
kuka voisi
mun haavani parantaa

sitten yhtäkkiä
kun sumu on sankimmillaan
tulee vastaan olento
jonka kanssa vaihdetaan
salaisia katseita

tuntuu niin kummalta
kun ajatukset aina palaa
kierroksen jälkeen tuohon ihmiseen
jota en tunne
mutta jolla on
kovin suloinen hymy
kauniilla kasvoillaan

en oikein tiedä
miten pitäisi olla
en tiedä en tiedä  e n  t i e d ä

Sumumuurin läpi.

Vaikka lämpömittari lähentelee päivittäin nollaa
ja taas laulamaan alkaneet linnut kertovat siitä, että kevät tulee tänäkin vuonna,
vaikka järven takana olevat metsät näyttävät kauniilta hataran aamuhämärän läpi
ja vaikka valoa on päivä päivältä vain enemmän ja enemmän,
silti tuntuu voimattomalta.
Hetkeksi olo helpotti kun sain painautua vasten vihreäsilmäistä ystävääni,
tuntea hänen turvallisen tuoksunsa
ja nähdä sen aina niin välittävän katseen,
mutta sekin helpotus katosi silloin kun minä jouduin lähtemään.

Kun sitten ruokaa laittaessaan ei tajua, 

miten leivänpaahtimen johto sulaa hitaasti mutta varmasti kuumalle liedelle, 

ennen kuin pistorasia kipinöi ja keittiön sulake palaa, 

sitä säikähtäen havahtuu huomaamaan,
millaisen sumumuurin läpi katsoo maailmaa nykyään.

Väsymys on niin henkistä kuin myös fyysistä. 

Tuntuu siltä, että oma mieli on solmussa
ja että pian pitäisi jarruttaa, lujaa.

Mutta entä jos jarrupoljinta ei ole?

sinä istuit siinä edessäni

avoimena rohkeana
haavoittuvaisena vahvana
herkkänä välittävänä
valmiina auttamaan
valmiina kannattelemaan
silloin kun sattuu
luottavaisena että minä tekisin samoin
niin kuin minä tekisinkin

ja minä istuin siinä

katsellen kaunista ihmistä
jonka tiesin siihen jäävän
lähelleni vierelleni
ensimmäisen kerran
näin sinussa
oikeana todellisena
ystävän

Uskottelin itselleni, että hän vielä tulisi.

Saavuin juna-asemalle. Sille samalle, joka sijaitsee ihan mun entisen lukion lähellä. Ympäröivä maailma oli harmaa ja syksyinen, kamalan haikean oloinen. Yritin muistaa, mistä olin tullut ja minne olin menossa, mutta kaikki oli vain jotenkin kovin sumeaa. Koko ajan mulla oli kuitenkin tunne, että odotin jotain. Odotin jotakuta ihmistä tulevaksi sinne, missä olin. Kummallisinta tässä kaikessa oli se, etten mä tiennyt ollenkaan ketä oikein odotin. En tiennyt hänestä mitään, en edes miltä hän näyttää. Ainut asia minkä tiesin oli, että tunnistaisin hänet kun hän vain ilmestyisi näköpiiriini. Hän kävelisi suoraan mua kohti ja mä tietäisin heti kuka hän on ja miksi mä olen odottanut häntä niin pitkään. Tiesin myös, että tuolla hetkellä, kun hän viimein saapuisi, mä olisin onnellinen.

Kävelin kauan aikaa ympäri tuota juna-asemaa katsellen tulevia ja meneviä ihmisiä. Tunnistin heistä monia, mutta kukaan ei kuitenkaan ollut odottamani olento. Mutta vaikka hän, jota odotin, ei tuntunut millään tulevan, mä en silti kyllästynyt odottamaan. Uskottelin itselleni, että hän vielä tulisi. Tunsin, että hän oli sen kaiken odottamisen arvoinen.

----------

Oli aamuyö, kello viisi. Verhojen raosta ei näkynyt valoa. Maailma oli vielä pimeä ja unessa. Säpsähdin hereille. Muistin unen, jonka olin nähnyt. Joku nousi juna-asemalle tulevia rappusia. Olin kääntynyt katsomaan häneen päin, mutta olin sen verran kaukana etten nähnyt hänen kasvojaan. Juuri kun olin varma siitä, että hän oli odottamani ihminen, mä heräsin, enkä koskaan saanut tietää, kuka tuo tulija oikeasti oli. En pystynyt enää nukahtamaan sinä yönä, sillä tuo outo, niin todentuntuinen uni jäi vaivaamaan. Vielä edelleenkään en ole saanut sitä mielestäni.

Haluaisin niin kovasti tietää, ketä oikein odotin...

Surumielinen taivas

Sä kirjoitit mulle viestin. Kerroit, että tumma taivas näyttää susta surumieliseltä ja se hämmensi mua. Viimeksi kun me tavattiin, sä vaikutit niin elämäniloiselta, että sen voima tarttui muhunkin. Jotenkin luulin, että olisit sellaisia olentoja, jotka harvoin surevat ja joiden mielestä yleensä maailma on vain tavattoman kaunis. Mutta sä taisitkin vain piilottaa väsymyksesi ja ahdistuksesi syvälle sisinpääsi, ehkä vain unohtaaksesi ne edes hetkeksi. Mä ymmärrän, että joskus haluaa vain unohtaa kaiken pahan ja olla niin kuin kaikki olisi ihan hyvin, mutta jos sä olisit silloin uskaltanut kertoa mulle, mitä sun mielessä oikeasti liikkui, mä olisin ehkä osannut auttaa sua. Ainakin mä olisin ollut sun lähellä ja jäänyt siihen.

Nyt musta tuntuu pahalta, etten voi olla siellä missä sinäkin ja maalata taivasta vaaleammaksi, jotta se ei enää näyttäisi niin surumieliseltä sun silmissä.

Lähtisitkö kanssani seikkailuun?

Kiipeätkö kanssani vuorelle?
Lennätkö kanssani kuuhun?
Uskallatko kurkottaa edes puuhun?
Ihan sen ylimmille oksille,
vaikka voit pudota
ja olla sitten enää olematta.

Tanssitko kanssani kaatosateessa?
Sukellatko kanssani katsomaan koralliriuttoja?
Vaikka happi voi loppua
ja voit vajota syvyyksiin,
joissa kukaan toinen ei ole
ennen sinua käynyt.

Mutta vaikka vastassa olisi vaaroja
ja vastoinkäymisiä,
lähtisitkö silti kanssani seikkailuun?
Karkaisitko kanssani kaukaisuuteen,
jos oikein kauniisti
sinua pyytäisin?

(En haluaisi lähteä yksin.)

Minusta sinuun.

Jokin pieni osa minusta
taisi jäädä luoksesi.

Pidäthän siitä hyvää huolta, vaikka emme koskaan enää kohtaisikaan?

Toivon meidän vielä joskus tapaavan.

Tapasin pitkästä aikaa olennon, jonka kanssa oli helppoa ja luontevaa olla heti siitä hetkestä lähtien, kun me ekan kerran nähtiin. Me naurettiin kippurassa vatsat kipeiksi, eikä mietitty sen enempää, miltä me muiden mielestä näytimme. Tärkeintä oli, että juuri tuo olento oli siinä ihan kyljessäni kiinni nauramassa vedet silmissä. Tuntui niin turvalliselta kun sai maata pää toisen sylissä ja tuntea koko ajan tuon toisen lämpimät kädet iholla. Oli ihanaa saada sulkea toinen syliini, kun tämä sanoi tarvitsevansa halausta, ja kuunnella kun hän hymisi hiljaa tyytyväisenä kaulaani vasten.

Löysin kuvan eiliseltä, jossa yksi takuistani on sidottu yhteen tuon suloisen hippitytön takun kanssa. Hänkin on ehkä jo saapunut kotiinsa pohjoiseen ja keittänyt suuren mukillisen teetä.

Pilkettä silmäkulmassa

Kun sä kysyit multa
"ollaanko me tavattu joskus aiemmin",
sulla oli pilkettä silmäkulmassa.
Mä nyökkäsin hymyillen vastaukseksi
ja mielessäni naurahdin.

Voi jospa sä tietäisitkin,
mitä mä susta silloin viimeksi ajattelin.

Yksin

Elämässä on hetkiä, jolloin ei kaipaa muuta kuin omaa tilaa. Haluaa vain olla yksin, rauhassa itsensä kanssa, eikä silloin tarvitse muita ihmisiä vierelle. Ehkä haluaa vain kuunnella hiljaisuutta ja tyhjentää mielen. Ehkä haluaa vain kuunnella omia ajatuksiaan hiljaisuudessa, jotta voisi ymmärtää niitä paremmin. Tällaisina hetkinä yksinoleminen on rauhoittavaa, tarpeellista ja vapauttavaa.

Sitten on sellaisia hetkiä, jolloin tuo joskus niin tervetullut yksinoleminen on ahdistavinta, mitä voi kuvitella. Yksinäisyys painaa hartioilla niin, että on vaikeaa kävellä pää pystyssä. Se painaa rintalastan alla niin, että ilma pakenee keuhkoista eikä pysty kunnolla hengittämään. Silloin ei tarvitse muuta kuin lohduttavan ihmisen. Jonkun, joka välittäisi vilpittömästi. Jonkun, joka olisi läsnä ja kuuntelisi. Eikä lämpöinen ja turvallinen syli, johon sulkeutua, olisi myöskään pahitteeksi tällaisina hetkinä.

Tänään kuljin yksin kadulla ja purin hammasta, etteivät kyyneleet olisi valuneet sateen kastelemille poskilleni. Olisin tehnyt mitä vain, jotta sä olisit huutanut mun nimeäni jostain takaani ja juossut mut kiinni.

Päiväkirjan sivuilta

Löysin vanhan päiväkirjani.

Olin kirjoittanut sinne tarinoita sinusta. Kerroin siitä, kuinka kiedoit kätesi yhtäkkiä ympärilleni ja kuiskasit kuinka söpö mä olen. Maalasin pilvilinnoja sinulle ja minulle, kunnes ehkä viikkoa tai kahta myöhemmin ne alkoivat murentua, lopulta sortuen kokonaan. Myöhemmin kerroin yhdessä ainoassa sivulauseessa siitä, kuinka me sattumalta kuukausien päästä kohdattiin. Silloin me hymyiltiin toisillemme niin, kuin mitään sen ihmeellisempää meidän välillämme ei olisi koskaan ollutkaan.

Olin kirjoittanut tarinoita myös hänestä. Kuinka me keskusteltiin onnellisuudesta ja ihmismielen ihmeellisyydestä yön myöhäisille tunneille asti. Kuinka me naurettiin niin paljon, että molempien oli pakko kyyristyä kippuraan lattialle kun jalat eivät enää kantaneet. Olin kirjoittanut muistiin myös hänen sanansa kun hän lupasi mulle, että me vielä varmasti nähdään. Kertaakaan tuon hetken jälkeen me ei olla kohdattu, ei edes sattumalta.

Mä olin kirjoittanut tarinoita myös itsestäni. Siitä, miten mä olen muuttunut. Siitä, miten katson maailmaa eri tavalla kuin ennen. Siitä, mitä kaikkea mä olen oppinut elämästä ja ihmisistä. Olin laittanut muistiin niitä pieniä asioita, jotka tekevät mut onnelliseksi joka päivä, ihan vain jotta muistaisin tulevaisuudessakin, mistä se onnellisuus oikeasti koostuu.

Kirkkainpana noilta päiväkirjan sivuilta nousi kuitenkin esiin lause, jonka olin kirjoittanut tasan vuosi sitten: "Tänä vuonna mulla on mahdollisuus niin suuriin muutoksiin, etten oikeasti tajua sitä vielä." Nyt, tasan 365 päivää, neljä elämänmuutosta ja neljä unelman toteutumista myöhemmin, mä istun tässä samassa huoneessa, missä kirjoitin tuon lauseen. Mä katson ulos samaisesta ikkunasta, kuin silloin, ja ihan oikeasti konkreettisesti ymmärrän, mitä mä tuolla lauseella vuosi sitten tarkoitin.