Ihmisen mieli on hämmästyttävä, ihmeellinen, kummallinen. Se taistelee aina muutoksia vastaan lopulta kuitenkin niihin mukautuen, vastahakoisesti mutta mukautuu kuitenkin.
Silloin kun elämä yllättäen lyö avokämmenellä vasten kasvoja, tuntuu kuin kaikki entinen ja varma hajoaisi ympäriltä. Ja siitähän se mieli hämmentyy. Muuttuu pelokkaaksi, eikä uskalla luottaa enää mihinkään tai kehenkään, kaikkein vähiten omaan itseen. Kaiken ylle laskeutuu sankka sumu, joka ei millään hälvene vaikka kuinka silmiä räpyttää ja räpyttää. Kuva ei vain tarkennu. Kunnes sitten mukaan yhtälöön tulee uusi muuttuja, jota ajaksikin kutsutaan. Sillä on tapana jossain vaiheessa aina alkaa juoksemaan ja kun se on juossut tarpeeksi kauaksi elämän ja minuuden yhteenottamisesta, itse huomaakin yllättäen katseen jälleen tarkentuvan. Sitä sulkee ihmeissään silmänsä ja avaa ne sitten uudestaan. Ei, ei se ollut vain kuvitelmaa vaan oikeasti ympäristö näyttää taas selkeältä. Mielen valtaa keveys ja pikkuhiljaa myös varmuus. Tulee luotto elämään ja sen hyvyyteen, usko itsensä selviämiseen. Poissa on mielen hämmennys, poissa on pelko ja epävarmuuskin melkein.
Voisi kai katsoa mielen tottumisen maailman muutoksiin olevan suoraan verrannollinen ajan liikkeeseen.
Hassua on, miten koleassa marraskuussa näen enemmän valoa kuin menneissä kuukausissa. Mielen sumu on vain ollut niin ylitsepääsemätöntä ja se on saanut minut tuntemaan itseni niin kovin voimattomaksi. Mutta sitten väliin tuli aika, joka hiljalleen muutti taas kaiken, rauhoitti mielen. Niin kauniin kliseistä kuin se onkin.
Voisitpa sinä nähdä minut nyt, kun jälleen hymyilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti