Mennyt kaikuina korvakäytävissä

vuosi

365 päivää

tasaisia päiviä

ailahtelevia päiviä

hymyilyttäviä päiviä

ahdistavia päiviä

onnellisia päiviä

uuvuttavia päiviä

pysähtyneitä päiviä

kaikenlaisia

 

en tiedä olenko koskaan tuntenut näin paljon
ääripäästä toiseen kuin vuoristoradalla
on menneet nämä päivät

kymmenen päivää vuoden vaihtumisen jälkeen

kohtasin sinut ensimmäisen kerran

solmit takkuni kiinni takkuusi

voih, jos silloin olisimme tienneet miten tiukaksi tuo side lopulta oikeasti muodostui

ja tuntui kuin jokin osa minusta
olisi silloin lähtenyt sinun matkaasi

kun luulin polkujemme ikuisuuksiksi erkanevan

jatkoin matkaani sumuun ja suorittamiseen

päivästä toiseen

tenttikirjasta toiseen

kurssista toiseen

koko ajan vaan samalla kaavalla
univelan kertyessä
läppärin näyttöä tuijottaen
hartioiden jumiutuessa
kymmensivuisia tekstitiedostoja naputellen

onneksi huomasin valon lisääntyvän

työmäärän vähetessä
pimeyden väistyvän hiljalleen

ja viimein tuntui että taas pystyisin pysähtymään

pelkäämättä kenenkään tallovan päälle

kenenkään jyräämättä mua alleen

sain vihdoin hengähtää

ja tunsin taas kuivan asfaltin mun jalkojeni alla

kohtasin yhden

joka sai mut hetkeksi hymyilemään
ja inhoamaan jäähyväisiä juna-asemilla

mutta sitten elo heitti jälleen kärrynpyöriä

ja asioista tuli vaikeita

tai ehkä tein niistä itse sellaisia

joka tapauksessa mun piti lähteä taas liikkeelle

siksi yhden elämästä liu'uin pois

hiljalleen etäännyin mitään selittämättä

ja tahtomattani taisin satuttaa 

olen siitä kaikesta niin kovin pahoillani

mutta en kai vaan lopulta sittenkään

uskaltanut jäädä niin lähelle

alkoi kesä

ja syyllisyys sanomattomista sanoista haalistui

hyväksyin asioiden odottamattomat käänteet

koska sellaista se elämä kai vaan on

ja sitten tulit vastaan sinä

jälleen yhtäkkiä yllättäen

samalla tavalla veit jalat alta kuin alkuvuodesta

kaikki vaan muuttui niin ihmeelliseksi

kummalliseksi omituiseksi

ihastuttavaksi

kaikki oli niin erilaista

sä olit niin erilainen kuin kukaan toinen

oli pitkiä iltoja kallioilla
ja pyöräretkiä tuntemattomilla seuduilla
kehoja ravistelevaa musiikkia
niin kovin sympaattisen näköisiä ja oloisia ihmisiä ympärillä
ei ollenkaan viiniä vaikka se olisi niin hyvin kontekstiin sopinutkin
polttamattomia tupakoita
oli sun pieni kätesi mun omassani

tuota aikaa kuvasi  k e v e y s

keveät askeleet keveä mieli keveä sydän
keveää vaan kaikki

yhden asian sen kaiken keskellä kuitenkin unohdin
unohdin ajan ja sen tarpeellisuuden
sen välttämättömyyden
sekä sen katoamattoman luonteen
olisi pitänyt antaa sinulle enemmän aikaa
antaa meille enemmän aikaa
ja olisi pitänyt uskaltaa ottaa sitä enemmän myös minulle itselleni
toivottavasti osaan tehdä niin tulevaisuudessa

 sitten sinä lähdit menit kaikkosit

ja kaikki muuttui

päivistä tuli irrallisia

hetkistä liikkumattomia

minusta hengetön ja keskittymiskyvytön

kuukausia katsoin maailmaa sumuisin silmin

olin eksynyt elämään

sen kiemuroihin

eksynyt omaan itseeni

niille täysin tutkimattomille poluille

onneksi siinä ihan mun lähellä ja vierellä
pysyi koko ajan kaksi
ja sumun keskellä osasin luottaa
etteivät he katoa siitä hetkeksikään
kiitos niin paljon

lopulta sun tuoksusi haalistui paidastani

ja minä huomasin taas seisovani omilla jaloillani

raikas ilma täytti jälleen keuhkot

hymyn noustessa voimattomuuden väsyttämille kasvoille

tänä vuonna
olen tuntenut toivottomuutta ja ymmärtämättömyyttä
tätä yhteiskuntaa tätä kulttuuria näitä ihmisiä kohtaan
ja minä jatkan edelleen vain vastavirtaan soutamista
koska niin minun on ehka parasta olla
luulen ainakin

tänä vuonna
olen kuluttanut tunteja junassa
samaa väliä aina neljä ja puoli tuntia
kissan koppa jaloissa
ja rinkka viereisellä penkillä
aluksi on ollut ikävä täältä sinne
sinne missä on perhe ja lämpö ja turvallisuus
hetken päästä kuitenkin kaipaan jo takaisin tänne
tänne missä on rauha, levollisuus, luottavaisuus
tänne missä on mun  k o t i

tänä vuonna
olen kohdannut upeita tyyppejä
sellaisia niin hymyilyttäviä
jotka saa mut vain unohtamaan mielen harmaudet
ja joita ajatellessa hihityttää ja ihastuttaa vaan
koska he ovat olemassa 

tänä vuonna

olen oppinut asioita
niin mielettömän paljon

elämästä maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta

ehkä tiedän taas pienesti enemmän

kuka minä olen

huh

toivon ensi vuodelta itselleni lisää kärsivällisyyttä
luottamusta ja rohkeutta
avoimmuutta ja varmoja askeleita

odotan sitä että mieleni kevenisi
ja sinne jälleen noussut sumu hälventyisi

kyllä kaikki järjestyy
ensi vuonnakin
tiedäthän

Niistä ikuisista viikoista

Kerran ikuisilta tuntuneet viikot
ovat nyt kaikki kuluneet
ja välillämme olleet kilometrit
ovat kutistuneet olemattomiin.

Minun sisälläni on jälleen (edelleen) uuvuttava tyhjyys.

Polulla harhaillen, mielen maisemia maalaillen

Oli taas aikaa pysähtyä.
Kävellä kirjaston hiljaisia käytäviä,
haistella sen ilmapiiriä.
Se oli seesteisin koskaan.
Reppuun pujahti runokirjoja.
Tomi Kontiota ja Kirsi Kunnasta.
Ja sitten kävelin järven rantaan.
Ranta oli karu, ihan erilainen kuin kesällä.
Jäähileet pisteli poskia.
Tuuli meinasin tempaista mut mukaansa.
Onneksi ei sentään. Melkein vaan.

Olen pohtinut viime viikkoina juttuja.

Ensimmäisenä ihmissuhteita.
Miten kiemuraisia, kummallisia, uuvuttavia ne onkaan.
Mutta samalla ilman niitä elämä olisi mieletöntä.
Ei mikään tuntuisi miltään,
jos sitä ei saisi jakaa kenenkään kanssa.
Omaan seuraansa sitä nimittäin yllättävän nopeasti kyllästyy.
Minä kyllästyn ainakin.
Että kyllä kai niissä, ihmissuhteissa siis,
on loppujen lopuksi valtavasti enemmän hyvää, arvokasta, palkitsevaa.
Tai niin niissä tosiaan pitäisi olla.
Jos suhde ja yhteys toiseen vain kuormittaa,
niin ei siinä ole kai oikeasti mitään järkeä.
Silloin molempien kannalta on varmasti parempi olla olematta enää yhteydessä.
Mutta vaikka tämänkin tietää, voi miten vaikeaa se toisinaan onkaan.
Kuormittavuus ei kai estä kiintymästä, tai ei se sitä ainakaan poista
jos kiintyminen on tapahtunut jo ennen uupumuksen alkua.
Ja joskus taas, vaikka kuinka rakastaa,
ei se vain riitä.
Valitettavaa mutta todellista, hyväksyttävä se kai on.
On osattava päästää irti ja opetella tottumaan siihen,
että vaan yksi mitä kuuluu tulee kuukauden tai kahden välein.
Pelkästä velvollisuuden tunnosta kai sekin. 
Minun puoleltani ainakin.

Toisena tämä yhteiskunta ja kulttuuri.
Tulee monesti tunne, että minulta odotetaan
suorittamista,
suorittamista,
s u o r i t t a m i s t a.
Opiskele, tee samalla töitä, valmistu, opiskele lisää, tee samalla koko ajan töitä,
valmistu jälleen ja jatka töiden tekemistä hamaan tulevaisuuteen.
Tai pahimmassa tapauksessa: opiskele, tee paskaduunia, valmistu ja mene oman alan töihin,
joita teet seuraavat viisikymmentä vuotta,
vaikka ne ei enää ensimmäisen puolen vuoden jälkeen tuntuisikaan yhtään mielekkäiltä.
Jatka vaan samaa kaavaa niin olet hyvä ihminen.
Yhteiskunnalle tuottelias, kannattava sijoitus.
Et saa olla kenellekään taakaksi.
Et saa eksyä, harhailla, haahuilla teillä tuntemattomilla
tietämättä kuka tai mikä olet, missä olet ja miksi olet.

Mutta kun mutta kun,
minä en ole sellainen.
Sellainen tietävä, eteenpäinmenijä, tuottelias.
Minä eksyn helposti, astun polulta harhaan.
Kyseenalaistan ympäristöä ja sen opettamia toimintamalleja.
Omia toimintamallejani.
Haahuilen vaan joka puolelle
enkä vielä tähän ikään mennessä ole tehnyt päivääkään oikeita töitä.
Olen vain keskittynyt yrittämään ymmärtää tätä kaikkea,
tätä maailmaa, tätä elämää ja ehkä ennen muuta olen yrittänyt ymmärtää itseäni.
Siksi minä olen kai vaan rasite
tälle suorituskulttuurille ja tulostavoitteelliselle yhteiskunnalle,
kun soudan vastavirtaan minkä kerkiän,
jotta voisin fiilistellä elämää sellaisena kuin se musta tuntuu hyvältä.
Maailma polkee mut lopulta jalkoihinsa,
koska en vaan jaksa olla sen odotusten mukainen.
Kun eihän missään ole mitään mieltä,
jos siitä ei saa itselleen mitään muuta kuin harmitusta tai ikävää oloa,
miksi siis sellaista tekisin?
Kysynpä nyt vain.

Ehkä keskityn vellomaan meren aallokossa,
kunnes kasvan taas kiinni johonkin,
joka näyttää mulle suunnan, opettaa taas kulkemaan.
Ja minä pysähdyn lukemaan lyriikoita,
koska se tuntuu nyt juuri oikealta.

Oodi auringolle

Näin tänään auringon.

En edes muistanut milloin viimeksi se oli näyttäytynyt. Miten se saikaan elämän virtaamaan mun suonissani, kuin villit purot keväisin lumien sulamisen aikaan. Kaikki ankea ja uuvuttava muuttui yhtäkkiä kovin mitättömäksi. Edellispäivänä sä olit kysynyt mitä kuuluu ja mä olin kysynyt nähdäänkö silloin (u s k a l s i n sittenkin), ja vaikka en ollut saanut vastaukseksi varmuutta vaan pelkästään ehkä joo ehkä katotaan, ja vaikka se oli tehnyt mut jälleen aika surumieliseksi ja ehkä vähän turhautumistakin ja vihaisuutta oli noussut pintaan, tänään se kaikki oli hetkessä merkityksetöntä. Nyt oli vain minä ja mun aurinko. Ja se aurinko antoi mulle samanlaista energiaa kuin sä joskus kuukausia sitten. Se oli ainoa asia joka merkitsi.

Voi aurinko aurinko, ethän vain katoa enää uudelleen pimeyden uumeniin?