Unimetsässä

Kävelen yksin metsässä. Maailma on vihreä, mäntyjä kasvaa harvassa ja kenttäkerroksessa kanervaa sekä sen alla sammalia. Ihmettelen missä oikein olen. Yhtäkkiä kuulen takaani juoksuaskelia ja samassa sinä juokset lujaa suoraan ohitseni noteeraamatta mua millään tavalla. Lähden sun perääsi, mutta vähän matkaa juostuani en enää pysty jatkamaan. En tiedä mikä mua estää, mutta mun on vain pakko pysähtyä. Itken ja huudan sun nimeäsi. Kurkotan kädellä sun perääsi, toivon sun kääntyvän ja tulevan takaisin. Sä vain jatkat matkaasi, kunnes lopulta hiljennät vauhtia ja pysähdyt. Katsot mua hetken olkasi yli vakavin kasvoin. Sitten sä lähdet taas juoksemaan kadoten pian näkyvistä. Mä vain jään seisomaan yksin siihen paikalleni, itkien ja huutaen sun nimeäsi edelleen.

Herätessäni painajaisesta, ensimmäinen ajatukseni oli: Tältäkö se tuntuu, kun sydämeen oikeasti sattuu?

Kerrothan jatkossa kun susta tuntuu pahalta, jooko?

Oli vielä kesä ja valoisa yö. Minä käperryin sun syliisi ja kerroin sulle tarinoita menneisyydestäni. Mitä enemmän mä kerroin, sitä lujemmin, lohduttavammin sun kätesi kiertyivät mun ympärilleni. Lopuksi kielsin sua ottamasta mun menneitä murheita omiksesi, koska niihin ei kannata enää kenenkään tuhlata aikaa. Ne ajat on poissa ja niistä muistutuksena on enää vain arvet, joiden päällä kasvaa jo uusi, eheä ihosolukko. Niitä arpia ei kukaan enää revi auki. Tuo kesäinen yö kääntyi pian aamuun ja onnelliset kuukaudet lähti kulumaan. 

Sitten tuli se ilta kun näin ensimmäisen kerran kuinka suhun sattui. Sä et sanonut sitä ääneen, mutta mä näin, miten sä yritit tukahduttaa tunnettasi. Sanattomasti yritit alistaa sitä, hallita sitä, kahlita sitä. Melkein siinä onnistuen. Mä pyysin, että kertoisit mulle siitä. Että sä kertoisit mulle aina kun susta tuntuu pahalta. Haluan kuulla myös niistä huonoista hetkistä, koska välitän. Mutta sinä vain pudistit vaisusti päätäsi ja vastasit: "Mä vain pelkään, ettet sä kestäisi sitä. Pelkään, että sulle käy niin kuin mulle kävi."

Mutta kultapieni, ei sun tarvitse pelätä. Vaikka itsekin olen täynnä arpia, kyllä mä silti kestän, sillä arpikudos on vahvaa, tiedäthän sinä sen.

ethän karkaa
ethän katoa

vaikka nyt oletkin kaukana
tulethan taas lähelle
kun seuraavan kerran nähdään

ethän unohda