Seison juna-asemalla. Junani lähtöön on kymmenen minuuttia ja ne tuntuvat kuluvan aivan liian kovalla vauhdilla. Katson sua silmiin. Sä vastaat mun katseeseen tarkkaavaisesti ja hetken hiljaisuuden jälkeen kysyt, miltä musta tuntuu nyt. Käännän katseeni pois sun lempeistä silmistä ja katselen harmaata kaupunkia. Ihmiset kävelevät kiireisesti virtana juniin ja junista pois, nostavat takkiensa kauluksia pystyyn hyytävää tuulta vastaan ja jännittävät jokaisen lihaksensa pysyäkseen lämpiminä. Vastaan sulle, että voin paremmin kuin eilen, mua ei ahdista ja tavallaan tuntuu myös helpottavalta. Lopuksi lisään hiljaa, että musta tuntuu kovin haikealta, koska nyt pitää lähteä kotiin. Mä en pysty enää kohtaamaan sun katsetta. Tiedän, että sä näet, miten pahalta musta oikeasti tuntuu ja uskon, että sä tiedät myös syyn siihen. Sä tiedät, että en haluaisi lähteä, koska sä et nousisi samaan junaan mun kanssa.
Vilkaisen olkani yli takanani olevaa junaa. Se on luotaantyöntävä ja oikein huokuu pohjatonta yksinäisyyttä. Tiedän, ihan kohta mun olisi pakko astua sen sisälle, mutta jos vielä ihan pienen hetken viivyttelisin. Minuutin, tai ehkä kaksi.
Samassa mä tunnen sun kätesi mun vyötäisillä. Sä vedät mut aivan sun kroppaan kiinni ja suljet mut turvalliseen, lohduttavaan halaukseen. Mä haluan, että aika pysähtyy siihen. Hengitän sun tuoksua, täytyn sun lämmöllä ja meidän takana oleva juna tuntuu musta entistäkin vastenmielisemmältä. Mutta ei, nyt on ihan pakko jo kiiruhtaa. Astun askeleen taaksepäin ja päästän sustä irti. Katson vielä kerran sua silmiin ja sanon hyvästit. Käännyn ja kävelen junan ovelle. Juuri kun olen astumassa sisään, vilkaisen vielä kerran sun perään.
Mut valtaa ylitsepääsemätön yksinäisyys.