Ajatuksen lentoa

Kun on tuijottanut kaksi vuorokautta seinää
k i r j a i m e l l i s e s t i
ja ympärillä on ollut paljon ihmisiä,
erilaisia oloja,
nopeita hetkiä,
on oma pää lievästi sanottuna hieman pyörällä.

Yhden istuessa viereen
nousi hälle heti kyyneleitä silmäkulmiin.
Kertoi vain vähän, mikä on ihan okei,
mutta selvästi auttoi kun olin
siinä läsnä
pitäen kättä rauhoittavasti polvella.
Hyvästellessä ne suuret ruskeat silmät
eivät olleet enää kosteat,
vaan sen sijaan valtavan täynnä lämpöä
ja kiitollisuutta,
ja se katse sai minut itseni melkein vuorostani kyyneliin.
Kun toinen kuiskasi "kiitos tuesta"
hymyilin vain ja silitin punaista tukkaa.

Pakahduttaa se,
että vaikka ei olla paljoa juteltu ennen kahdestaan
niin silti toinen kokee minut sellaisena,
jonka kanssa voi näyttää sen
mitä oikeasti on sisällä
ja sen pahan uskaltaa päästää sieltä pois
myrkyttämästä sielua.
Että ihan oikeasti joku tuntee
minusta huokuvan vilpitöntä välittämistä,
niin että itse pystyy olemaan hauras
kun tietää, että minä kyllä kannattelen.
Jollain tavalla tuntuu nöyrältä
kun toinen näkee minussa sellaista hyvää.

Ja sitten kun on jo pimeää
ja kello näyttää että pitäisi olla jo unten mailla,
mutta no, eipäs ollakaan
vaan monen kanssa istutaan ringissä ja jutellaan
henkilökohtaisuuksia.
Ilmapiiri on sellainen
että jopa tämä utelias introvertti,
joku tykkää kyllä kuunnella
kun toiset kertovat tarinoita
siitä ja tästä ja toisesta ja kolmannesta,
joiden kanssa nyt silloin vähän säädettiin
sitä, tätä ja tuota,
mutta joka harvoin tuo omaa presenssiään tällaiseen keskusteluun,
uskaltaakin kysyttäessä kertoa, että
viime kesänä oli yksi tyttö jota ehkä vähän rakastin.

Se on paljon se.

Yllättäen näytinkin havoittuvuuttani
ja kerroin asiasta,
joka lopulta teki minusta hengettömän
niin kovin pitkäksi aikaa.
(Vaikka olenkin huomannut,
että ajattelen jälleen
"olisipa kivaa kun vierellä olisi joku, joka pysyisi siinä"
mutta enää en automaattisesti identifioi
tätä ajatusta sinuun.
Aika on tainnut viimein tehdä tehtävänsä.)

Mutta tämä kaikki juurikin hämmentää,
että mitä ihmettä tapahtui
kun sanoinkin sellaista niille ja siellä
ja huh ja voih
ja mitäköhän ne siitä kaikesta nyt ajattelee.
Samalla kuitenkin tuntuu myös vapautuneelta,
kun kerrankin jätin sanomatta
sen tavallisen valkoisen muunnellun totuuden,
vaan nyt sen enempää ajattelematta
olinkin aivan rehellinen kaikesta.

On ollut vain  n i i n  paljon
turvallisuuden,
avoimmuuden
ja lämmön tunnetta.
Niin syviä halauksia.

Voihan elo ja elämä.

kunhan vaan oot
kauniina siinä

maailmaa katsellen ja kaivaten
seikkailuita kaukomailla
se kun on sinulla veressä
ethän paikallaan pysymistä
vanhemmiltasi perinyt
mutta lopultakaan
en pyydä paljoa

kunhan vaan oot
siinä sinä
hetken vielä

maailma tulvii valoa
sarastaa kirkastuu hohtaa loistaa hehkuu

tunnen herääväni jälleen henkiin