sinä istuit siinä edessäni

avoimena rohkeana
haavoittuvaisena vahvana
herkkänä välittävänä
valmiina auttamaan
valmiina kannattelemaan
silloin kun sattuu
luottavaisena että minä tekisin samoin
niin kuin minä tekisinkin

ja minä istuin siinä

katsellen kaunista ihmistä
jonka tiesin siihen jäävän
lähelleni vierelleni
ensimmäisen kerran
näin sinussa
oikeana todellisena
ystävän

Uskottelin itselleni, että hän vielä tulisi.

Saavuin juna-asemalle. Sille samalle, joka sijaitsee ihan mun entisen lukion lähellä. Ympäröivä maailma oli harmaa ja syksyinen, kamalan haikean oloinen. Yritin muistaa, mistä olin tullut ja minne olin menossa, mutta kaikki oli vain jotenkin kovin sumeaa. Koko ajan mulla oli kuitenkin tunne, että odotin jotain. Odotin jotakuta ihmistä tulevaksi sinne, missä olin. Kummallisinta tässä kaikessa oli se, etten mä tiennyt ollenkaan ketä oikein odotin. En tiennyt hänestä mitään, en edes miltä hän näyttää. Ainut asia minkä tiesin oli, että tunnistaisin hänet kun hän vain ilmestyisi näköpiiriini. Hän kävelisi suoraan mua kohti ja mä tietäisin heti kuka hän on ja miksi mä olen odottanut häntä niin pitkään. Tiesin myös, että tuolla hetkellä, kun hän viimein saapuisi, mä olisin onnellinen.

Kävelin kauan aikaa ympäri tuota juna-asemaa katsellen tulevia ja meneviä ihmisiä. Tunnistin heistä monia, mutta kukaan ei kuitenkaan ollut odottamani olento. Mutta vaikka hän, jota odotin, ei tuntunut millään tulevan, mä en silti kyllästynyt odottamaan. Uskottelin itselleni, että hän vielä tulisi. Tunsin, että hän oli sen kaiken odottamisen arvoinen.

----------

Oli aamuyö, kello viisi. Verhojen raosta ei näkynyt valoa. Maailma oli vielä pimeä ja unessa. Säpsähdin hereille. Muistin unen, jonka olin nähnyt. Joku nousi juna-asemalle tulevia rappusia. Olin kääntynyt katsomaan häneen päin, mutta olin sen verran kaukana etten nähnyt hänen kasvojaan. Juuri kun olin varma siitä, että hän oli odottamani ihminen, mä heräsin, enkä koskaan saanut tietää, kuka tuo tulija oikeasti oli. En pystynyt enää nukahtamaan sinä yönä, sillä tuo outo, niin todentuntuinen uni jäi vaivaamaan. Vielä edelleenkään en ole saanut sitä mielestäni.

Haluaisin niin kovasti tietää, ketä oikein odotin...

Surumielinen taivas

Sä kirjoitit mulle viestin. Kerroit, että tumma taivas näyttää susta surumieliseltä ja se hämmensi mua. Viimeksi kun me tavattiin, sä vaikutit niin elämäniloiselta, että sen voima tarttui muhunkin. Jotenkin luulin, että olisit sellaisia olentoja, jotka harvoin surevat ja joiden mielestä yleensä maailma on vain tavattoman kaunis. Mutta sä taisitkin vain piilottaa väsymyksesi ja ahdistuksesi syvälle sisinpääsi, ehkä vain unohtaaksesi ne edes hetkeksi. Mä ymmärrän, että joskus haluaa vain unohtaa kaiken pahan ja olla niin kuin kaikki olisi ihan hyvin, mutta jos sä olisit silloin uskaltanut kertoa mulle, mitä sun mielessä oikeasti liikkui, mä olisin ehkä osannut auttaa sua. Ainakin mä olisin ollut sun lähellä ja jäänyt siihen.

Nyt musta tuntuu pahalta, etten voi olla siellä missä sinäkin ja maalata taivasta vaaleammaksi, jotta se ei enää näyttäisi niin surumieliseltä sun silmissä.

Lähtisitkö kanssani seikkailuun?

Kiipeätkö kanssani vuorelle?
Lennätkö kanssani kuuhun?
Uskallatko kurkottaa edes puuhun?
Ihan sen ylimmille oksille,
vaikka voit pudota
ja olla sitten enää olematta.

Tanssitko kanssani kaatosateessa?
Sukellatko kanssani katsomaan koralliriuttoja?
Vaikka happi voi loppua
ja voit vajota syvyyksiin,
joissa kukaan toinen ei ole
ennen sinua käynyt.

Mutta vaikka vastassa olisi vaaroja
ja vastoinkäymisiä,
lähtisitkö silti kanssani seikkailuun?
Karkaisitko kanssani kaukaisuuteen,
jos oikein kauniisti
sinua pyytäisin?

(En haluaisi lähteä yksin.)

Minusta sinuun.

Jokin pieni osa minusta
taisi jäädä luoksesi.

Pidäthän siitä hyvää huolta, vaikka emme koskaan enää kohtaisikaan?

Toivon meidän vielä joskus tapaavan.

Tapasin pitkästä aikaa olennon, jonka kanssa oli helppoa ja luontevaa olla heti siitä hetkestä lähtien, kun me ekan kerran nähtiin. Me naurettiin kippurassa vatsat kipeiksi, eikä mietitty sen enempää, miltä me muiden mielestä näytimme. Tärkeintä oli, että juuri tuo olento oli siinä ihan kyljessäni kiinni nauramassa vedet silmissä. Tuntui niin turvalliselta kun sai maata pää toisen sylissä ja tuntea koko ajan tuon toisen lämpimät kädet iholla. Oli ihanaa saada sulkea toinen syliini, kun tämä sanoi tarvitsevansa halausta, ja kuunnella kun hän hymisi hiljaa tyytyväisenä kaulaani vasten.

Löysin kuvan eiliseltä, jossa yksi takuistani on sidottu yhteen tuon suloisen hippitytön takun kanssa. Hänkin on ehkä jo saapunut kotiinsa pohjoiseen ja keittänyt suuren mukillisen teetä.

Pilkettä silmäkulmassa

Kun sä kysyit multa
"ollaanko me tavattu joskus aiemmin",
sulla oli pilkettä silmäkulmassa.
Mä nyökkäsin hymyillen vastaukseksi
ja mielessäni naurahdin.

Voi jospa sä tietäisitkin,
mitä mä susta silloin viimeksi ajattelin.

Yksin

Elämässä on hetkiä, jolloin ei kaipaa muuta kuin omaa tilaa. Haluaa vain olla yksin, rauhassa itsensä kanssa, eikä silloin tarvitse muita ihmisiä vierelle. Ehkä haluaa vain kuunnella hiljaisuutta ja tyhjentää mielen. Ehkä haluaa vain kuunnella omia ajatuksiaan hiljaisuudessa, jotta voisi ymmärtää niitä paremmin. Tällaisina hetkinä yksinoleminen on rauhoittavaa, tarpeellista ja vapauttavaa.

Sitten on sellaisia hetkiä, jolloin tuo joskus niin tervetullut yksinoleminen on ahdistavinta, mitä voi kuvitella. Yksinäisyys painaa hartioilla niin, että on vaikeaa kävellä pää pystyssä. Se painaa rintalastan alla niin, että ilma pakenee keuhkoista eikä pysty kunnolla hengittämään. Silloin ei tarvitse muuta kuin lohduttavan ihmisen. Jonkun, joka välittäisi vilpittömästi. Jonkun, joka olisi läsnä ja kuuntelisi. Eikä lämpöinen ja turvallinen syli, johon sulkeutua, olisi myöskään pahitteeksi tällaisina hetkinä.

Tänään kuljin yksin kadulla ja purin hammasta, etteivät kyyneleet olisi valuneet sateen kastelemille poskilleni. Olisin tehnyt mitä vain, jotta sä olisit huutanut mun nimeäni jostain takaani ja juossut mut kiinni.

Päiväkirjan sivuilta

Löysin vanhan päiväkirjani.

Olin kirjoittanut sinne tarinoita sinusta. Kerroin siitä, kuinka kiedoit kätesi yhtäkkiä ympärilleni ja kuiskasit kuinka söpö mä olen. Maalasin pilvilinnoja sinulle ja minulle, kunnes ehkä viikkoa tai kahta myöhemmin ne alkoivat murentua, lopulta sortuen kokonaan. Myöhemmin kerroin yhdessä ainoassa sivulauseessa siitä, kuinka me sattumalta kuukausien päästä kohdattiin. Silloin me hymyiltiin toisillemme niin, kuin mitään sen ihmeellisempää meidän välillämme ei olisi koskaan ollutkaan.

Olin kirjoittanut tarinoita myös hänestä. Kuinka me keskusteltiin onnellisuudesta ja ihmismielen ihmeellisyydestä yön myöhäisille tunneille asti. Kuinka me naurettiin niin paljon, että molempien oli pakko kyyristyä kippuraan lattialle kun jalat eivät enää kantaneet. Olin kirjoittanut muistiin myös hänen sanansa kun hän lupasi mulle, että me vielä varmasti nähdään. Kertaakaan tuon hetken jälkeen me ei olla kohdattu, ei edes sattumalta.

Mä olin kirjoittanut tarinoita myös itsestäni. Siitä, miten mä olen muuttunut. Siitä, miten katson maailmaa eri tavalla kuin ennen. Siitä, mitä kaikkea mä olen oppinut elämästä ja ihmisistä. Olin laittanut muistiin niitä pieniä asioita, jotka tekevät mut onnelliseksi joka päivä, ihan vain jotta muistaisin tulevaisuudessakin, mistä se onnellisuus oikeasti koostuu.

Kirkkainpana noilta päiväkirjan sivuilta nousi kuitenkin esiin lause, jonka olin kirjoittanut tasan vuosi sitten: "Tänä vuonna mulla on mahdollisuus niin suuriin muutoksiin, etten oikeasti tajua sitä vielä." Nyt, tasan 365 päivää, neljä elämänmuutosta ja neljä unelman toteutumista myöhemmin, mä istun tässä samassa huoneessa, missä kirjoitin tuon lauseen. Mä katson ulos samaisesta ikkunasta, kuin silloin, ja ihan oikeasti konkreettisesti ymmärrän, mitä mä tuolla lauseella vuosi sitten tarkoitin.