Lähetin sulle taas sen saman mekaanisen tekstarin "mitä sulle kuuluu", jonka lähetin myös viime kuussa ja sitä edellisessä. Hetkeä myöhemmin vastasit lyhyesti, niin kuin sulla nykyään on tapana, ja sen viestin sisältö oli aivan yhtä informatiivinen kuin ennenkin; en mä taaskaan tiedä, kuinka sulla oikeasti menee. Silti vähän aikaa mua hymyilytti. Ihan kuin sä olisit taas sen pienen viipyilevän hetken ollut lähempänä, ollut läsnä mun elämässä hiukan todellisempana kuin aikoihin. Mutta sitten, se oli taas ohi. Se hymy ja hetken hyvä olo susta oli kaikki tipotiessään. Rintalastan alla kumisi tyhjyys. Tuntui niin elottomalta, pysähtyneeltä. Muutuin hetkeksi taas sellaiseksi samanlaiseksi varjoksi, jollaisena laahustin vielä muutama kuukausi sitten. Viime viikkojen mieletön energia hiipui jäljettömiin tuijottaessani sun tyhjiä rivejäsi.
Olen kuullut sanottavan, ettei kannata tuhlata aikaansa tai energiaansa ihmissuhteisiin, jotka uuvuttavat ja kuormittavat. Vaikka sä oletkin maailman kultaisin ja lämpimin tyyppi, niin silti sä olet juuri sellainen, jota mun kai pitäisi välttää. Pitäisi välttää, jotta saisin pidettyä itseni kasassa. Mä en vain jaksa enää hajota kerta toisensa perään sun tähden.
Ensi kuussa mä en enää kirjoita sulle. Niin on ehkä parempi - meidän kummankin kannalta.