Joskus asioita voi olla vaikea sanoa ääneen. Kun ne sanoo ääneen toiselle, ne muuttuvat ensimmäisen kerran oikeasti todellisiksi, konkreettisiksi, lähes käsin kosketeltaviksi. Sen jälkeen niitä sanottuja sanoja ei voi enää poistaa tai kadottaa. Delete-nappia ei vain ole, vaan ne jäävät elämään.
Ehkä juuri siksi en ole vieläkään saanut selvitettyä asioita kanssasi. Pelkään sitä, millaisiksi mielessäni viikkojen ajan pyörineet ajatukset ja sanat muuttuvat kun ne sinulle ääneen sanon. Kuinka voimakaita niistä tulee, kuinka hajottavia, kuinka todellisia ja hauraita. Pelkään sitä, mitä tapahtuu kaiken sen jälkeen. Kuulenko susta enää mitään, ikinä? Katoatko sä kokonaan mun elämästäni? Sitä mä haluaisin kaikkein vähiten. Pelkään myös sitä yksinäisyydentunnetta, joka luultavasti tulee heti, kun viimein saan jaettua ajatukseni kanssasi.
Mutta mä tiedän, että vaikka kuinka pelkäänkin ja vaikka kuinka sua kaikesta huolimatta kaipaan, niin silti mun on sanottava nuo mielessäni pyörivät asiat sulle ääneen. Mitä pikemmin, sen parempi, sillä nyt nuo sanomattomat sanat saavat mut itseni vain ahdistumaan. Ja joskus tuo ahdistus voi kasvaa niin suureksi, että kyyneleet nousevat silmiin yliopiston pihalla enkä lopulta pysy enää kasassa, vaan hajoan siihen paikkaan. (Mutta onneksi maailmassa on ihanimpia ihmisiä, jotka osaavat lohduttaa ja auttaa ja jotka pysyvät siinä mun lähellä vaikka tapahtuisi mitä, niin tuollaisistakin hetkistä selviää. Arvostan.) Silti vain olen lykännyt väistämätöntä.
Pyöräillessäni lumimyräkässä, kuulin kirkkain äänin laulavat linnut. Se sai mut taas ymmärtämään, että vaikka joskus mielessä ja elämässä myrskyää niin aina siellä jossain on myös se hyvä, jota kohti lopulta mennään. Siihen hyvään pitää vain uskoa ja luottaa, niin kuin nuo myräkän keskellä laulavat linnut uskoivat ja luottivat vilpittömästi kevään olemassaoloon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti