Elämässä on hetkiä, jolloin ei kaipaa muuta kuin omaa tilaa. Haluaa vain olla yksin, rauhassa itsensä kanssa, eikä silloin tarvitse muita ihmisiä vierelle. Ehkä haluaa vain kuunnella hiljaisuutta ja tyhjentää mielen. Ehkä haluaa vain kuunnella omia ajatuksiaan hiljaisuudessa, jotta voisi ymmärtää niitä paremmin. Tällaisina hetkinä yksinoleminen on rauhoittavaa, tarpeellista ja vapauttavaa.
Sitten on sellaisia hetkiä, jolloin tuo joskus niin tervetullut yksinoleminen on ahdistavinta, mitä voi kuvitella. Yksinäisyys painaa hartioilla niin, että on vaikeaa kävellä pää pystyssä. Se painaa rintalastan alla niin, että ilma pakenee keuhkoista eikä pysty kunnolla hengittämään. Silloin ei tarvitse muuta kuin lohduttavan ihmisen. Jonkun, joka välittäisi vilpittömästi. Jonkun, joka olisi läsnä ja kuuntelisi. Eikä lämpöinen ja turvallinen syli, johon sulkeutua, olisi myöskään pahitteeksi tällaisina hetkinä.
Tänään kuljin yksin kadulla ja purin hammasta, etteivät kyyneleet olisi valuneet sateen kastelemille poskilleni. Olisin tehnyt mitä vain, jotta sä olisit huutanut mun nimeäni jostain takaani ja juossut mut kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti