Oli taas aikaa pysähtyä.
Kävellä kirjaston hiljaisia käytäviä,
haistella sen ilmapiiriä.
Se oli seesteisin koskaan.
Reppuun pujahti runokirjoja.
Tomi Kontiota ja Kirsi Kunnasta.
Ja sitten kävelin järven rantaan.
Ranta oli karu, ihan erilainen kuin kesällä.
Jäähileet pisteli poskia.
Tuuli meinasin tempaista mut mukaansa.
Onneksi ei sentään. Melkein vaan.
Olen pohtinut viime viikkoina juttuja.
Ensimmäisenä ihmissuhteita.
Miten kiemuraisia, kummallisia, uuvuttavia ne onkaan.
Mutta samalla ilman niitä elämä olisi mieletöntä.
Ei mikään tuntuisi miltään,
jos sitä ei saisi jakaa kenenkään kanssa.
Omaan seuraansa sitä nimittäin yllättävän nopeasti kyllästyy.
Minä kyllästyn ainakin.
Että kyllä kai niissä, ihmissuhteissa siis,
on loppujen lopuksi valtavasti enemmän hyvää, arvokasta, palkitsevaa.
Tai niin niissä tosiaan pitäisi olla.
Jos suhde ja yhteys toiseen vain kuormittaa,
niin ei siinä ole kai oikeasti mitään järkeä.
Silloin molempien kannalta on varmasti parempi olla olematta enää yhteydessä.
Mutta vaikka tämänkin tietää, voi miten vaikeaa se toisinaan onkaan.
Kuormittavuus ei kai estä kiintymästä, tai ei se sitä ainakaan poista
jos kiintyminen on tapahtunut jo ennen uupumuksen alkua.
Ja joskus taas, vaikka kuinka rakastaa,
ei se vain riitä.
Valitettavaa mutta todellista, hyväksyttävä se kai on.
On osattava päästää irti ja opetella tottumaan siihen,
että vaan yksi mitä kuuluu tulee kuukauden tai kahden välein.
Pelkästä velvollisuuden tunnosta kai sekin.
Minun puoleltani ainakin.
Toisena tämä yhteiskunta ja kulttuuri.
Tulee monesti tunne, että minulta odotetaan
suorittamista,
suorittamista,
s u o r i t t a m i s t a.
Opiskele, tee samalla töitä, valmistu, opiskele lisää, tee samalla koko ajan töitä,
valmistu jälleen ja jatka töiden tekemistä hamaan tulevaisuuteen.
Tai pahimmassa tapauksessa: opiskele, tee paskaduunia, valmistu ja mene oman alan töihin,
joita teet seuraavat viisikymmentä vuotta,
vaikka ne ei enää ensimmäisen puolen vuoden jälkeen tuntuisikaan yhtään mielekkäiltä.
Jatka vaan samaa kaavaa niin olet hyvä ihminen.
Yhteiskunnalle tuottelias, kannattava sijoitus.
Et saa olla kenellekään taakaksi.
Et saa eksyä, harhailla, haahuilla teillä tuntemattomilla
tietämättä kuka tai mikä olet, missä olet ja miksi olet.
Mutta kun mutta kun,
minä en ole sellainen.
Sellainen tietävä, eteenpäinmenijä, tuottelias.
Minä eksyn helposti, astun polulta harhaan.
Kyseenalaistan ympäristöä ja sen opettamia toimintamalleja.
Omia toimintamallejani.
Haahuilen vaan joka puolelle
enkä vielä tähän ikään mennessä ole tehnyt päivääkään oikeita töitä.
Olen vain keskittynyt yrittämään ymmärtää tätä kaikkea,
tätä maailmaa, tätä elämää ja ehkä ennen muuta olen yrittänyt ymmärtää itseäni.
Siksi minä olen kai vaan rasite
tälle suorituskulttuurille ja tulostavoitteelliselle yhteiskunnalle,
kun soudan vastavirtaan minkä kerkiän,
jotta voisin fiilistellä elämää sellaisena kuin se musta tuntuu hyvältä.
Maailma polkee mut lopulta jalkoihinsa,
koska en vaan jaksa olla sen odotusten mukainen.
Kun eihän missään ole mitään mieltä,
jos siitä ei saa itselleen mitään muuta kuin harmitusta tai ikävää oloa,
miksi siis sellaista tekisin?
Kysynpä nyt vain.
Ehkä keskityn vellomaan meren aallokossa,
kunnes kasvan taas kiinni johonkin,
joka näyttää mulle suunnan, opettaa taas kulkemaan.
Ja minä pysähdyn lukemaan lyriikoita,
koska se tuntuu nyt juuri oikealta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti