Oli vielä kesä ja valoisa yö. Minä käperryin sun syliisi ja kerroin sulle tarinoita menneisyydestäni.
Mitä enemmän mä kerroin, sitä lujemmin, lohduttavammin sun kätesi
kiertyivät mun ympärilleni. Lopuksi kielsin sua ottamasta mun menneitä
murheita omiksesi, koska niihin ei kannata enää kenenkään tuhlata aikaa.
Ne ajat on poissa ja niistä muistutuksena on enää vain arvet, joiden päällä kasvaa jo uusi, eheä ihosolukko. Niitä arpia ei kukaan enää revi auki. Tuo kesäinen yö kääntyi pian aamuun ja onnelliset kuukaudet lähti kulumaan.
Sitten tuli se ilta kun näin ensimmäisen kerran kuinka suhun sattui. Sä et sanonut sitä ääneen, mutta mä näin, miten sä yritit tukahduttaa tunnettasi. Sanattomasti yritit alistaa sitä, hallita sitä, kahlita sitä. Melkein siinä onnistuen. Mä pyysin, että kertoisit mulle siitä. Että sä kertoisit mulle aina kun susta tuntuu pahalta. Haluan kuulla myös niistä huonoista hetkistä, koska välitän. Mutta sinä vain pudistit vaisusti päätäsi ja vastasit: "Mä vain pelkään, ettet sä kestäisi sitä. Pelkään, että sulle käy niin kuin mulle kävi."
Mutta kultapieni, ei sun tarvitse pelätä. Vaikka itsekin olen täynnä arpia, kyllä mä silti kestän, sillä arpikudos on vahvaa, tiedäthän sinä sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti