Näin tänään auringon.
En edes muistanut milloin viimeksi se oli näyttäytynyt. Miten se saikaan elämän virtaamaan mun suonissani, kuin villit purot keväisin lumien sulamisen aikaan. Kaikki ankea ja uuvuttava muuttui yhtäkkiä kovin mitättömäksi. Edellispäivänä sä olit kysynyt mitä kuuluu ja mä olin kysynyt nähdäänkö silloin (u s k a l s i n sittenkin), ja vaikka en ollut saanut vastaukseksi varmuutta vaan pelkästään ehkä joo ehkä katotaan, ja vaikka se oli tehnyt mut jälleen aika surumieliseksi ja ehkä vähän turhautumistakin ja vihaisuutta oli noussut pintaan, tänään se kaikki oli hetkessä merkityksetöntä. Nyt oli vain minä ja mun aurinko. Ja se aurinko antoi mulle samanlaista energiaa kuin sä joskus kuukausia sitten. Se oli ainoa asia joka merkitsi.
Voi aurinko aurinko, ethän vain katoa enää uudelleen pimeyden uumeniin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti