Yksi yö vanhassa, monia tarinoita huokuvassa talossa

Vanha maalaistalo keskellä kaupunkia. Vietin siellä yhden yön auringon viipyessä taivaalla taas hieman tavanomaista pidempään. Talon ympärillä oli viidakkoitunut pihapiiri, jonka kätköissä sijaitsi vanha aitta ja pieni saunarakennus. Päärakennuksessa oli neljä ulko-ovea, joista vain yksi oli käytössä. Sisällä repsottivat tapettien kulmat ja eristevillatkin pilkahtelivat joissain kohdissa laudoituksen alta. Lattiat olivat kylmiä, kynnykset korkeita ja ikkunalaudoilla oli kasveja ruukuissa kääntyneinä valoon. Tavaroita, vaatekasoja, salaisia kätköjä ja piiloja, joiden olemassaolosta vain harvat tietävät, oli jokapuolella. Se oli niin erilaista kuin mihin olen tottunut, mutta silti niin kodikasta. Suurperheen elämä näkyi ja kuului kaikkialla. Talossa vallitsevan rakkauden pystyi aistimaan ilmasta. Ja samalla vanhan talon väsyneet huokaukset resonoivat selkäpiitä pitkin.

Tuo yö oli uneton. Ehkä ne olivat ne menneisyyden haamut, jotka valvottivat.

Kirjoitan sulle vielä sen kirjeen

Vielä jonain päivänä mä kirjoitan sulle sen kirjeen. Sen kirjeen, jossa kerron miten en ole koskaan ennen ollut näin iloinen kuullessani lokkien huudot. Kerron myös miten peipon laulu tuo mulle aina mieleen alkukesän metsän ja miten torin laidalle ilmestynyt jäätelökioski saa hymyn niin monen ohikulkijan huulille. 

Haluan siinä kirjeessä kirjoittaa sulle myös menneestä. Siitä, miten valtavan paljon aikaa ja energiaa mä ole käyttänyt suhun, sun ajattelemiseen. Miten eksynyt ja hukassa olenkaan ihan tosiaan ollut, miten voimaton ja kadoksissa kaikkien niiden irrallisten ja liikkumattomien päivien lomassa. Sä et tiedä millaisen vuoristoradan kyydissä mä istun. Et tiedä, kuinka syviä pohjattoman tuntuiset syvänteet ovat olleet. Ihan kuin niihin voisi vaan vajota loputtomiin. Etkä tiedä sitäkään, että nyt olen taas (vihdoin) noususuhdanteessa. Kiidän hetki hetkeltä lähemmäs sitä huippukohtaa. Vatsan pohjassa kihelmöi. Lopuksi kirjoittaisin ajasta ja siitä, miten hämmentynyt olen. Siitä on niin valtavan kauan, kun vielä tiettyjen ja tarkkaan valittujen kuullen käytimme termiä me. En vain osaa ymmärtää. Se kaikki tuntuu kovin kaukaiselta ja abstraktilta, e p ä t o d e l l i s e l t a. 

Tänään sä muutat takaisin Suomeen. Kun sä kahdeksan kuukautta sitten lähdit, mä en tiennyt miten päin mun pitäisi olla, miten selviäisin hengissä oman pääni kanssa kaiken tuon edessä olevan ajan. Silloin mä luulin tänään pakahtuvani onnesta, kun mun ei tarvitsisi enää odottaa. Mutta. En pakahdu onnesta. En kyllä liiemmin ole surullinenkaan. Vaikka toki asiat mietityttää ja se miten valtavasti kaikki on muuttunut, silti olo on aika tasainen. Ihan kiva, että palaat.

Aivan viimeiseksi lisäisin vielä kohdan: P.s. Pyöräileminen saa adrenaliinin virtaamaan ja takkiin pinttynyt tupakan haju tekee pääni kipeäksi.

kevään                          ensisateessa

                  korkealta                         kirkkaasti

       kiirii                    kauas

loputon                                 kaiku

                    kevään