Muutoksesta

Muutos.

Lähti tukka. Lähti työt. Vapaaehtoistyöt vaihtui uuteen, vanha järjestö jäi taa. Ihmisiä tipahtelee matkan varrelle yksi kerrallaan.

Olen miettinyt sinua ja tätä, mikä on ollut "me" jo yli vuoden verran. Onko hyvä olla enää näin? Välillä mietin sanotko sinä sittenkään rehellisesti mitä ajattelet, tunnet, koet, kun minä niistä suoraan sinulta kysyn. Mutta toisaalta, enhän minäkään ole sinulle rehellinen. En ole ollut enää pitkään aikaan. En ole kertonut, kuinka minuun sattuu sinun etäisyytesi, kuinka minua turhauttaa sinun aikaansaamattomuutesi tai kuinka en voi ymmärtää, miksi et pidä huolta itsestäsi. En osaa sanoa sinulle sitä, että toivoisin sun ajattelevan enemmän minua, ottavan lähelle, syliin, lempeen, niin kuin vuosi sitten. Niin kuin silloin valoisaan aikaan. Niin kuin silloin kauan sitten. Nykyään olen yksinäinen seurassasi.

Kaikesta huolimatta olet edelleen ensimmäinen, jolle kerron kun pakahduttaa onni tai naurattaa lapsen mieli. Kenellekä muullekaan minä niistä kertoisin? Sinä olet ensimmäinen, pysyvä ja vakaa, ja olisi hassua, jos siinä olisi joku toinen. Silti salaa leikin sillä ajatuksella, sattuisiko se kuitenkaan tätä enempää?

Irrallisuudesta ja sydämen sykkeestä

Elämä on sarja / Yllätysten sarja / Se joka sitä pelkää / Jää sisälle ja pölyyntyy
- Samuli Putro - Matkamuistot 

Irtonaisia ajatuksia. Tätä nykyä sanat katoilee herkästi, menee hukkaan ja piiloutuu, on vaikeaa saada otetta tilanteista ja ihmisistä. Siivotessa löytyy avaamattomia maksumuistutuksia ja rikkinäisiä sukkia. Seinäkalenteri näyttää edelleen helmikuuta. Huomaan kuitenkin valon viikkojen aikana muuttuneen. Ennen tuo kuulas ja kalpea valo on nyt kirkas ja eloonherättävä, lempeä ilmestys. 

Toisinaan koen irrallisuuden kokemuksia, kun katson peiliin. Mietin kuka on tuo ihmeellisyys, joka katsoo takaisin ruskeilla silmillään, joissa välähtää hätäännyksen varjot. On kovin uupuneen ja eksyneen näköinen. Jatkuvasti ajaudun mielessä menneeseen ja läsnäolo tässä hetkessä on mitätöntä. Minä osaan kyllä katsoa, mutta en nähdä. Minä osaan kyllä kuulla, mutta en kuunnella. Osaan koskettaa, mutta en tuntea. Enkä minä tiedä, missä on se kaikki energia, jota joskus säkenöin. Kipinät eivät enää kai saaneet riittävästi kitkaa alleen.

Jollain tavalla kuitenkin tuntuu luottavaiselta. Vaikka räntärätit lätkii naamaa harvase päivä näin toukokuun kynnyksellä, kotona ruukuista työntyy mullan pintaan pieniä vihreitä versoja ja ne saa sydämen sykkimään uudella taajuudella. Istun vain ja katselen. Ihan hiljaa.

Yksinolemisen tarpeellisuudesta

Toisinaan tekee hyvää lähteä hetkeksi kauas. Sinne, missä ei ole arjen asiat hyppimässä silmille jokaisessa kadunkulmassa. Sinne, missä voi rauhassa keskittyä tutkailemaan mitä kaikkea mielessä on liikkunutkaan viime aikoina. Ja jos mielen kätköihin on muodostunut solmuja, on niitä ehkä helpompi lähteä hiljalleen aukomaan, kun ei velvollisuudet turruta ajatuksia liikkumattomiksi.

Kun istuin täydessä bussissa vieraan kielen ympäröimänä ja auringon paistaessa silmiin, havahduin siihen, miten hyvä siinä on olla kun ei ole ketään tuttuja tai tärkeitä ihmisiä lähellä. Vaikka lähteminen pelottaakin aina hieman, kaiken mikä elämässä luo turvaa jäädessä taakse, se keveys ja tunne siitä, että kyllä minä pärjään, on jotain niin suurta ja sellaista, mitä en ole löytänyt vielä muualta. Siksi tiedän, että on vain otettava se ratkaiseva askel ja astuttava tuon pelon yli. Aina, joka kerta se on sen arvoista, vaikka sitä ei ihan heti uskoisi.

Jollain tavalla koen sen hyvin puhdistavana. Sen, että on yksin kulkemassa vieraita katuja ilman niitä turvallisia askeleita vierellä. Silloin olen vain minä ja minun mieli, minun toiveet ja ajatukset. Minä päätä suunnan ja sen milloin pysähdyn. On tilaa hengittää. Ja silloin kun ilmavirta valuu keuhkoihin ja sieltä pois esteettä, kirkastuu aivojen hermoradat, välittäjäaineiden liikkeet synapseissa kiihtyy. Katoaa epämääräinen ajatuspuuro ja sumu, mitkä ovat muodostuneet kotihälinästä ja elämän kiireistä. Mieli valpastuu tarkkailemaan niin itseä kuin myös ympäristöä. Ja silloin on helpompi ymmärtää sitä, mitä havaitsee.

Onneksi olen viimein oppinut lähtemään yksin. Se ei ahdista, eikä saa etsimään nopeinta poispääsyä tilanteesta. Joskus on vain helpottavaa irtautua ja irroittaa.

kun on

ajatustakku
hukkainen olo
rauhaton mieli

s a n o i t a 
                t a k k u
                           h u k k a
                                       r a u h a t t o m u u s

niin on keveämpi kulkea
kalseita katuja
eksymättä
epäilemättä
eristäytymättä

Elämän aallokossa

Yhtenä päivänä kirjoitan pakahduttavasta onnellisuudesta, toisena päivänä riipivästä ikävästä ja tukahduttavasta välimatkasta. Joskus sekalaisista ajatusmyrskyistä, jotka saavat mitättömät ja merkityksettömät asiat kasvamaan suunnattomiin kokoluokkiin. Ne ottavat vallan pienessä mielessä ja meinaavat heittää hukkaan kaiken sen, mikä on viime kuukausien aikana muodostunut tärkeäksi. Toisinaan taas kirjoitan levollisuudesta ja varmuudesta, että kaikki on nyt juuri oikein. Elämä on aika lailla kolmen viikon välein pakattuja selkäreppuja, pitkän matkan busseja ja junien lemmikkivaunuja vuoronperään. Lukuisia tapaamisia ja saman verran lähdönhetkiä. Tuntuu kummalliselta, kun samaan aikaan sisällä kuplii iloa siitä, että saa palata kotiin, ja suurta kaihoa siitä, että on taas lähdettävä. Haikeutta aiheuttaa useat edessä olevat kohtaamattomat viikot, mutta silti innostuttaa odotus, että pian nähdään. Ja nuo jälleen näkemisethän ovat vailla vertaa, tietenkin.

Aika kulkee kovin nopeasti. Viikon päästä on jo marraskuu, usein vuoden pimein ja kolkoin aika, jolloin oman mielen kohottaminen vaatii tavanomaista suurempaa tsemppausta. Viikon päästä on kulunut hämmentävän pitkään siitä, kun vielä oli kaiken suhteen huoleton. Kun osasi vain velloa siinä hyvänolontunteessa, minkä toinen saa omalla olemisellaan aikaan, ja kun osasi ajatella yksinkertaisesti. Silloin kauas katsominen tuntui vielä kovin vaikealta, pelottavaltakin. 

Sitä se ei ole kuitenkaan enää, ja tämä tuntuu helpottavalta ja jännittävältä. Mutta elo ei ole myöskään enää pelkkää hyvää oloa ja keveitä päiviä. Niiden sekaan on tullut turhia spekulointeja ja ylianalysointeja, negatiivisiakin mietteitä, mitkä tekevät elämisestä toisinaan raskasta. Monimutkaisista ajatusketjuista, jotka helposti ja ehkä huomaamatta vääristävät totuutta, on kovin hankalaa irrottaa. Mieli käy toisinaan vain ylikierroksilla. Mutta niin kai se on; kun jostain tulee itselle oikeasti merkityksellistä niin, että pelkää sen menettämistä, alkaa asioita ottaa tosissaan vakavasti ja silloin alkaa ajatukset takertua niiden kaikkiin yksityiskohtiin. Ihan vain siksi, ettei huomaamatta jäisi mitään, mihin voisi omalla toiminnallaan vaikuttaa. Ainakin mun ajatukseni näyttävät toimivan niin. Joskus tuntuu vain, että kaikesta tulee liian suurta kannatella, ja silloin saatan hetkeksi unohtaa, että hei mun ei kuulu kannatella tätä kaikkea yksin, sillä meitä on tässä kaksi.

Elämä on aallokkoista, mutta haluan ajatella, että niin sen kuuluukin olla. Vaikka on raskaitakin oloja, niin kuitenkin pääosin seilaan itse niillä aaltojen huipuilla. Suuria tunteita hehkuu kaikkialla, sydän läikähtelee kun toisen silmät tuikkii. Ja tiedän, että niin kauan kun asioilta saa enemmän kuin ne ottaa, kaikki on hyvin.

Viikon päästä saan taas nukahtaa turvalliseen syliin ja sitä minä odotan.

Onnellisuutta syysoloissa

Hyvää on se mikä on hyvää tunteen kannalta.

Rehellisyys on rehellisyyttä tunteelle.

- Eeva Kilpi

Syksyä on kaikkialla. Sitä on kaduissa, metsissä, kaupungissa, mietteissä, olemisessa, vastaantulevissa ihmisissä, minussa. Se on sellaista samanlaista kuin joka vuosi; levollista, utuista, koleaa, värikästä ja seesteistä. Lempeää hämyä, suloista sadetta ja kuulaita aamuja.

Elämässä on ollut useita läpi viiletettyjä kuukausia, pysähtymättömiä viikkoja ja valoisia päiviä. Olen kokenut niin monia valtavan kauniita ihmiskohtaamisia, saanut paljon hyvyyttä ja sitä samaa olen parhaani mukaan pyrkinyt antamaan takaisin. Yksi kuvaili, että loistan, ja toinen sanoi minun aiheuttavan hänessä kihelmöivän jännittävä tunteen, josta hän pitää. Ja minä olen kovasti yrittänyt oppia  kehräämään kuin kissa, sillä se kuvaisi vain niin osuvasti sitä kaikkea pehmeää välittämistä, jota olen tuntunut pursuavan jo hyvän aikaa.

Mennessäni olen pohtinut paljon maailmaa ja itseäni. Kuka minä olen ja miksi olen tällainen, millaista elämää haluan käydä läpi ja miksi en ole elänyt niin tähän mennessä, keiden olentojen vierellä haluan tassutella ja keille jakaa juttuja. Sellaista kevyttä ajattelua, tiedättekö. Mutta kaiken sen pohdinnan seurauksena olen osannut avata silmäni ja etenkin -  olen osannut pysähtyä katsomaan. Havahtuminen numero yksi: Paikoillaan ollessa ei välttämättä romahda. Vaikka ei koko aikaa hyöri ja pyöri hyrskynmyrskyn, omat jalat silti kantavat yhtä vahvasti kuin ennenkin. Havahtuminen numero kaksi: Tässä syksyssä on varmuutta ja voimaa. Ja se kaikki varmuus ja voima on minussa itsessäni. Olen kai viimein ymmärtänyt sen, mitä ne tarkkoittaa kun ne sanoo, että jos ei uskalla yrittää ei koskaan saa onnea. Ja ehkä olen samalla päässyt lähelle vastausta, kun ne kysyy miksi pelätä omaa onnellisuutta ja siksi olla olematta rohkea. Kaipa sitä täytyy ensin osata tehdä itse itsensä onnelliseksi, niin on sitten helpompi olla onnellinen jonkun toisen kanssa. Pitkälti näiden ajatusten mukaan olen kulkenut ja sekös, jos mikä, saa tallustelemaan varmoin askelin. Havahtuminen numero kolme: Miksi säästää aina kaikki makeat ja mieltäylentävät jutut viikonloppuihin, kun elämän on kuitenkin pääasiassa arkea ja arkipäiviä. Kyllähän rutiinien keskelläkin (ja eritoten myös niissä itsessään) pitää olla mielekkyyttä.

Syksyiset olot tuovat mukanaan odotusta ja lämmintä melankoliaa. Mieli valpastuu ja silmät tuikkii. Alati lisääntyvästä pimeydestä löytyy valoa kun saa lukea Eeva Kilven ajatuksia ja kun muistaa sekoittaa kahvinpurujen joukkoon hieman kardemummaa. Olen läsnä ja lähellä, kosketa hiljaisuudessa niin saat halauksen.

kun sanat on kadoksissa
alkavan syksyn tuuli ne kai mukanaan vei
niin kuin sinutkin
jäljelle jättäen karua pintaa taivaanrannan
hivelevän hiljaisuuden