Muutoksesta

Muutos.

Lähti tukka. Lähti työt. Vapaaehtoistyöt vaihtui uuteen, vanha järjestö jäi taa. Ihmisiä tipahtelee matkan varrelle yksi kerrallaan.

Olen miettinyt sinua ja tätä, mikä on ollut "me" jo yli vuoden verran. Onko hyvä olla enää näin? Välillä mietin sanotko sinä sittenkään rehellisesti mitä ajattelet, tunnet, koet, kun minä niistä suoraan sinulta kysyn. Mutta toisaalta, enhän minäkään ole sinulle rehellinen. En ole ollut enää pitkään aikaan. En ole kertonut, kuinka minuun sattuu sinun etäisyytesi, kuinka minua turhauttaa sinun aikaansaamattomuutesi tai kuinka en voi ymmärtää, miksi et pidä huolta itsestäsi. En osaa sanoa sinulle sitä, että toivoisin sun ajattelevan enemmän minua, ottavan lähelle, syliin, lempeen, niin kuin vuosi sitten. Niin kuin silloin valoisaan aikaan. Niin kuin silloin kauan sitten. Nykyään olen yksinäinen seurassasi.

Kaikesta huolimatta olet edelleen ensimmäinen, jolle kerron kun pakahduttaa onni tai naurattaa lapsen mieli. Kenellekä muullekaan minä niistä kertoisin? Sinä olet ensimmäinen, pysyvä ja vakaa, ja olisi hassua, jos siinä olisi joku toinen. Silti salaa leikin sillä ajatuksella, sattuisiko se kuitenkaan tätä enempää?

Irrallisuudesta ja sydämen sykkeestä

Elämä on sarja / Yllätysten sarja / Se joka sitä pelkää / Jää sisälle ja pölyyntyy
- Samuli Putro - Matkamuistot 

Irtonaisia ajatuksia. Tätä nykyä sanat katoilee herkästi, menee hukkaan ja piiloutuu, on vaikeaa saada otetta tilanteista ja ihmisistä. Siivotessa löytyy avaamattomia maksumuistutuksia ja rikkinäisiä sukkia. Seinäkalenteri näyttää edelleen helmikuuta. Huomaan kuitenkin valon viikkojen aikana muuttuneen. Ennen tuo kuulas ja kalpea valo on nyt kirkas ja eloonherättävä, lempeä ilmestys. 

Toisinaan koen irrallisuuden kokemuksia, kun katson peiliin. Mietin kuka on tuo ihmeellisyys, joka katsoo takaisin ruskeilla silmillään, joissa välähtää hätäännyksen varjot. On kovin uupuneen ja eksyneen näköinen. Jatkuvasti ajaudun mielessä menneeseen ja läsnäolo tässä hetkessä on mitätöntä. Minä osaan kyllä katsoa, mutta en nähdä. Minä osaan kyllä kuulla, mutta en kuunnella. Osaan koskettaa, mutta en tuntea. Enkä minä tiedä, missä on se kaikki energia, jota joskus säkenöin. Kipinät eivät enää kai saaneet riittävästi kitkaa alleen.

Jollain tavalla kuitenkin tuntuu luottavaiselta. Vaikka räntärätit lätkii naamaa harvase päivä näin toukokuun kynnyksellä, kotona ruukuista työntyy mullan pintaan pieniä vihreitä versoja ja ne saa sydämen sykkimään uudella taajuudella. Istun vain ja katselen. Ihan hiljaa.