Kevään ensimmäinen sade teki maailmasta raikkaan. Enää katupöly ei tunkeutunut keuhkoihin, eikä silmät täyttyneet hiekasta viilettäessäni pyöräni selässä pitkin kaupungin katuja. Ostin kaupasta avocadoja ja kaakaojauhetta sekä omenoita. Kalenterin sivut näyttää kovin tyhjiltä, mutta se on vain hyvä. On aikaa kirjoittaa postikortteja ja aamusivuja, käydä kirjastossa ja kahvilla.
Olen myös ajatellut viime päivinä paljon sinua. Niitä meidän yhteisiä hetkiä, jonka kaltaisia mä en ole aiemmin kokenut kenenkään toisen kanssa. Olen onnellinen, että juuri sun viereesi silloin kerran bussissa istuin.
Mutta vaikka mä ajattelen sua paljon ja vaikka sä olet tälläkin hetkellä siellä lähes 500 kilometrin päässä, musta ei silti tunnu siltä, että ikävöisin. Kyllä me joskus vielä kohdataan, ihan varmasti, mutta nyt sun elämä on siellä ja mun elämä on täällä. Niin kuuluukin olla ja niin on hyvä. Ei me tarvita enempää aikaa.
Mutta vaikka mä ajattelen sua paljon ja vaikka sä olet tälläkin hetkellä siellä lähes 500 kilometrin päässä, musta ei silti tunnu siltä, että ikävöisin. Kyllä me joskus vielä kohdataan, ihan varmasti, mutta nyt sun elämä on siellä ja mun elämä on täällä. Niin kuuluukin olla ja niin on hyvä. Ei me tarvita enempää aikaa.
Tuntuu aika vapautuneelta. Elämä kuljettaa ja opettaa, eikä koskaan tiedä kuka seuraavaksi vastaan kävelee.