Uskottelin itselleni, että hän vielä tulisi.

Saavuin juna-asemalle. Sille samalle, joka sijaitsee ihan mun entisen lukion lähellä. Ympäröivä maailma oli harmaa ja syksyinen, kamalan haikean oloinen. Yritin muistaa, mistä olin tullut ja minne olin menossa, mutta kaikki oli vain jotenkin kovin sumeaa. Koko ajan mulla oli kuitenkin tunne, että odotin jotain. Odotin jotakuta ihmistä tulevaksi sinne, missä olin. Kummallisinta tässä kaikessa oli se, etten mä tiennyt ollenkaan ketä oikein odotin. En tiennyt hänestä mitään, en edes miltä hän näyttää. Ainut asia minkä tiesin oli, että tunnistaisin hänet kun hän vain ilmestyisi näköpiiriini. Hän kävelisi suoraan mua kohti ja mä tietäisin heti kuka hän on ja miksi mä olen odottanut häntä niin pitkään. Tiesin myös, että tuolla hetkellä, kun hän viimein saapuisi, mä olisin onnellinen.

Kävelin kauan aikaa ympäri tuota juna-asemaa katsellen tulevia ja meneviä ihmisiä. Tunnistin heistä monia, mutta kukaan ei kuitenkaan ollut odottamani olento. Mutta vaikka hän, jota odotin, ei tuntunut millään tulevan, mä en silti kyllästynyt odottamaan. Uskottelin itselleni, että hän vielä tulisi. Tunsin, että hän oli sen kaiken odottamisen arvoinen.

----------

Oli aamuyö, kello viisi. Verhojen raosta ei näkynyt valoa. Maailma oli vielä pimeä ja unessa. Säpsähdin hereille. Muistin unen, jonka olin nähnyt. Joku nousi juna-asemalle tulevia rappusia. Olin kääntynyt katsomaan häneen päin, mutta olin sen verran kaukana etten nähnyt hänen kasvojaan. Juuri kun olin varma siitä, että hän oli odottamani ihminen, mä heräsin, enkä koskaan saanut tietää, kuka tuo tulija oikeasti oli. En pystynyt enää nukahtamaan sinä yönä, sillä tuo outo, niin todentuntuinen uni jäi vaivaamaan. Vielä edelleenkään en ole saanut sitä mielestäni.

Haluaisin niin kovasti tietää, ketä oikein odotin...