Sä kirjoitit mulle viestin. Kerroit, että tumma taivas näyttää susta surumieliseltä ja se hämmensi mua. Viimeksi kun me tavattiin, sä vaikutit niin elämäniloiselta, että sen voima tarttui muhunkin. Jotenkin luulin, että olisit sellaisia olentoja, jotka harvoin surevat ja joiden mielestä yleensä maailma on vain tavattoman kaunis. Mutta sä taisitkin vain piilottaa väsymyksesi ja ahdistuksesi syvälle sisinpääsi, ehkä vain unohtaaksesi ne edes hetkeksi. Mä ymmärrän, että joskus haluaa vain unohtaa kaiken pahan ja olla niin kuin kaikki olisi ihan hyvin, mutta jos sä olisit silloin uskaltanut kertoa mulle, mitä sun mielessä oikeasti liikkui, mä olisin ehkä osannut auttaa sua. Ainakin mä olisin ollut sun lähellä ja jäänyt siihen.
Nyt musta tuntuu pahalta, etten voi olla siellä missä sinäkin ja maalata taivasta vaaleammaksi, jotta se ei enää näyttäisi niin surumieliseltä sun silmissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti