Mä ikävöin sua. Sun kosketusta. Sun tuoksua. Sun läsnäoloa ja sitä sun välittävää katsetta. Mutta mä en enää oikeastaan tiedä miksi ikävöin tuota kaikkea, sillä jokin on muuttunut meidän välillä näiden vuosien aikana kun me ollaan tunnettu. Silloin kun me ollaan yhdessä jokin on erilaista kuin aiemmin. Ennen kun sä olit siinä, sä olit läsnä ja joskus saatoit tulla yhtäkkiä lähelle, ottaa musta kiinni ja sulkea mut syliisi. Kun sä vielä harvoin teet niin, se tuntuu musta edelleen yhtä hyvältä kuin ennenkin. Mutta nykyään sä olet usein hyvin etäinen, et varsinaisesti kylmä mutta jollain tavalla poissaoleva. Me saatetaan istua yhdessä pitkiäkin aikoja puhumatta mitään ja katsellen toisistamme poispäin. Tai sitten sä saatat katsoa mua mietteliäästi ja kun mä yritän vastata sun katseeseen, mä hämmennyn sen intensiivisyydestä niin, että joudun kääntämään katseeni pian pois. Se kummastuttaa mua kovin ja tavallaan vähän pelottaakin. Kun sä olet poissa, mä en mitään muuta haluaisi kuin olla sussa kiinni, ja sitten kun sä olet siinä lähellä, mulla ei vain ole sulle enää mitään sanottavaa.
Eilen kun mun piti lähteä, me halattiin ja sä katsoit mua lempeästi. Mä käännyin pois. Kun olin tarpeeksi kaukana, niin ettet sä voinut enää nähdä mua, ensimmäiset kyyneleet valuivat tahtomattani poskilleni. Ja mulla oli taas ikävä sua.
samaistuinsamaistuin niin paljon että ..harmittaa.
VastaaPoista