Yksinolemisen tarpeellisuudesta

Toisinaan tekee hyvää lähteä hetkeksi kauas. Sinne, missä ei ole arjen asiat hyppimässä silmille jokaisessa kadunkulmassa. Sinne, missä voi rauhassa keskittyä tutkailemaan mitä kaikkea mielessä on liikkunutkaan viime aikoina. Ja jos mielen kätköihin on muodostunut solmuja, on niitä ehkä helpompi lähteä hiljalleen aukomaan, kun ei velvollisuudet turruta ajatuksia liikkumattomiksi.

Kun istuin täydessä bussissa vieraan kielen ympäröimänä ja auringon paistaessa silmiin, havahduin siihen, miten hyvä siinä on olla kun ei ole ketään tuttuja tai tärkeitä ihmisiä lähellä. Vaikka lähteminen pelottaakin aina hieman, kaiken mikä elämässä luo turvaa jäädessä taakse, se keveys ja tunne siitä, että kyllä minä pärjään, on jotain niin suurta ja sellaista, mitä en ole löytänyt vielä muualta. Siksi tiedän, että on vain otettava se ratkaiseva askel ja astuttava tuon pelon yli. Aina, joka kerta se on sen arvoista, vaikka sitä ei ihan heti uskoisi.

Jollain tavalla koen sen hyvin puhdistavana. Sen, että on yksin kulkemassa vieraita katuja ilman niitä turvallisia askeleita vierellä. Silloin olen vain minä ja minun mieli, minun toiveet ja ajatukset. Minä päätä suunnan ja sen milloin pysähdyn. On tilaa hengittää. Ja silloin kun ilmavirta valuu keuhkoihin ja sieltä pois esteettä, kirkastuu aivojen hermoradat, välittäjäaineiden liikkeet synapseissa kiihtyy. Katoaa epämääräinen ajatuspuuro ja sumu, mitkä ovat muodostuneet kotihälinästä ja elämän kiireistä. Mieli valpastuu tarkkailemaan niin itseä kuin myös ympäristöä. Ja silloin on helpompi ymmärtää sitä, mitä havaitsee.

Onneksi olen viimein oppinut lähtemään yksin. Se ei ahdista, eikä saa etsimään nopeinta poispääsyä tilanteesta. Joskus on vain helpottavaa irtautua ja irroittaa.

kun on

ajatustakku
hukkainen olo
rauhaton mieli

s a n o i t a 
                t a k k u
                           h u k k a
                                       r a u h a t t o m u u s

niin on keveämpi kulkea
kalseita katuja
eksymättä
epäilemättä
eristäytymättä

Elämän aallokossa

Yhtenä päivänä kirjoitan pakahduttavasta onnellisuudesta, toisena päivänä riipivästä ikävästä ja tukahduttavasta välimatkasta. Joskus sekalaisista ajatusmyrskyistä, jotka saavat mitättömät ja merkityksettömät asiat kasvamaan suunnattomiin kokoluokkiin. Ne ottavat vallan pienessä mielessä ja meinaavat heittää hukkaan kaiken sen, mikä on viime kuukausien aikana muodostunut tärkeäksi. Toisinaan taas kirjoitan levollisuudesta ja varmuudesta, että kaikki on nyt juuri oikein. Elämä on aika lailla kolmen viikon välein pakattuja selkäreppuja, pitkän matkan busseja ja junien lemmikkivaunuja vuoronperään. Lukuisia tapaamisia ja saman verran lähdönhetkiä. Tuntuu kummalliselta, kun samaan aikaan sisällä kuplii iloa siitä, että saa palata kotiin, ja suurta kaihoa siitä, että on taas lähdettävä. Haikeutta aiheuttaa useat edessä olevat kohtaamattomat viikot, mutta silti innostuttaa odotus, että pian nähdään. Ja nuo jälleen näkemisethän ovat vailla vertaa, tietenkin.

Aika kulkee kovin nopeasti. Viikon päästä on jo marraskuu, usein vuoden pimein ja kolkoin aika, jolloin oman mielen kohottaminen vaatii tavanomaista suurempaa tsemppausta. Viikon päästä on kulunut hämmentävän pitkään siitä, kun vielä oli kaiken suhteen huoleton. Kun osasi vain velloa siinä hyvänolontunteessa, minkä toinen saa omalla olemisellaan aikaan, ja kun osasi ajatella yksinkertaisesti. Silloin kauas katsominen tuntui vielä kovin vaikealta, pelottavaltakin. 

Sitä se ei ole kuitenkaan enää, ja tämä tuntuu helpottavalta ja jännittävältä. Mutta elo ei ole myöskään enää pelkkää hyvää oloa ja keveitä päiviä. Niiden sekaan on tullut turhia spekulointeja ja ylianalysointeja, negatiivisiakin mietteitä, mitkä tekevät elämisestä toisinaan raskasta. Monimutkaisista ajatusketjuista, jotka helposti ja ehkä huomaamatta vääristävät totuutta, on kovin hankalaa irrottaa. Mieli käy toisinaan vain ylikierroksilla. Mutta niin kai se on; kun jostain tulee itselle oikeasti merkityksellistä niin, että pelkää sen menettämistä, alkaa asioita ottaa tosissaan vakavasti ja silloin alkaa ajatukset takertua niiden kaikkiin yksityiskohtiin. Ihan vain siksi, ettei huomaamatta jäisi mitään, mihin voisi omalla toiminnallaan vaikuttaa. Ainakin mun ajatukseni näyttävät toimivan niin. Joskus tuntuu vain, että kaikesta tulee liian suurta kannatella, ja silloin saatan hetkeksi unohtaa, että hei mun ei kuulu kannatella tätä kaikkea yksin, sillä meitä on tässä kaksi.

Elämä on aallokkoista, mutta haluan ajatella, että niin sen kuuluukin olla. Vaikka on raskaitakin oloja, niin kuitenkin pääosin seilaan itse niillä aaltojen huipuilla. Suuria tunteita hehkuu kaikkialla, sydän läikähtelee kun toisen silmät tuikkii. Ja tiedän, että niin kauan kun asioilta saa enemmän kuin ne ottaa, kaikki on hyvin.

Viikon päästä saan taas nukahtaa turvalliseen syliin ja sitä minä odotan.

Onnellisuutta syysoloissa

Hyvää on se mikä on hyvää tunteen kannalta.

Rehellisyys on rehellisyyttä tunteelle.

- Eeva Kilpi

Syksyä on kaikkialla. Sitä on kaduissa, metsissä, kaupungissa, mietteissä, olemisessa, vastaantulevissa ihmisissä, minussa. Se on sellaista samanlaista kuin joka vuosi; levollista, utuista, koleaa, värikästä ja seesteistä. Lempeää hämyä, suloista sadetta ja kuulaita aamuja.

Elämässä on ollut useita läpi viiletettyjä kuukausia, pysähtymättömiä viikkoja ja valoisia päiviä. Olen kokenut niin monia valtavan kauniita ihmiskohtaamisia, saanut paljon hyvyyttä ja sitä samaa olen parhaani mukaan pyrkinyt antamaan takaisin. Yksi kuvaili, että loistan, ja toinen sanoi minun aiheuttavan hänessä kihelmöivän jännittävä tunteen, josta hän pitää. Ja minä olen kovasti yrittänyt oppia  kehräämään kuin kissa, sillä se kuvaisi vain niin osuvasti sitä kaikkea pehmeää välittämistä, jota olen tuntunut pursuavan jo hyvän aikaa.

Mennessäni olen pohtinut paljon maailmaa ja itseäni. Kuka minä olen ja miksi olen tällainen, millaista elämää haluan käydä läpi ja miksi en ole elänyt niin tähän mennessä, keiden olentojen vierellä haluan tassutella ja keille jakaa juttuja. Sellaista kevyttä ajattelua, tiedättekö. Mutta kaiken sen pohdinnan seurauksena olen osannut avata silmäni ja etenkin -  olen osannut pysähtyä katsomaan. Havahtuminen numero yksi: Paikoillaan ollessa ei välttämättä romahda. Vaikka ei koko aikaa hyöri ja pyöri hyrskynmyrskyn, omat jalat silti kantavat yhtä vahvasti kuin ennenkin. Havahtuminen numero kaksi: Tässä syksyssä on varmuutta ja voimaa. Ja se kaikki varmuus ja voima on minussa itsessäni. Olen kai viimein ymmärtänyt sen, mitä ne tarkkoittaa kun ne sanoo, että jos ei uskalla yrittää ei koskaan saa onnea. Ja ehkä olen samalla päässyt lähelle vastausta, kun ne kysyy miksi pelätä omaa onnellisuutta ja siksi olla olematta rohkea. Kaipa sitä täytyy ensin osata tehdä itse itsensä onnelliseksi, niin on sitten helpompi olla onnellinen jonkun toisen kanssa. Pitkälti näiden ajatusten mukaan olen kulkenut ja sekös, jos mikä, saa tallustelemaan varmoin askelin. Havahtuminen numero kolme: Miksi säästää aina kaikki makeat ja mieltäylentävät jutut viikonloppuihin, kun elämän on kuitenkin pääasiassa arkea ja arkipäiviä. Kyllähän rutiinien keskelläkin (ja eritoten myös niissä itsessään) pitää olla mielekkyyttä.

Syksyiset olot tuovat mukanaan odotusta ja lämmintä melankoliaa. Mieli valpastuu ja silmät tuikkii. Alati lisääntyvästä pimeydestä löytyy valoa kun saa lukea Eeva Kilven ajatuksia ja kun muistaa sekoittaa kahvinpurujen joukkoon hieman kardemummaa. Olen läsnä ja lähellä, kosketa hiljaisuudessa niin saat halauksen.

kun sanat on kadoksissa
alkavan syksyn tuuli ne kai mukanaan vei
niin kuin sinutkin
jäljelle jättäen karua pintaa taivaanrannan
hivelevän hiljaisuuden

Turvallisuuden määritelmä

Jos lähdetään vaikka liikkeelle siitä, kun laskin selkänikamiasi. Yksi, kaksi, kolme, neljä. Liu'utin sormeani hiljalleen niitä pitkin. Loput piiloutuivat paidan kankaan alle. Ehkä siitä alkoi kaikki se kaunis, siitä hennosta kosketuksesta. Yllättäen susta muodostui mulle turvallisuuden määritelmä, lämmön lähde. Painaessasi pääsi syliini tai pujottaessasi sormesi omieni lomaan, halusin pysyä siinä, liikkumatta. Katsoessasi mua tarkkaavaisesti, muutuin alastomaksi edessäsi. Silmiesi tuike riisui sieluni peittävät salaisuudet. Hämmentyneen väriset, ujot harsot katosivat ja annoin sun nähdä kaiken. Sä olit sellainen, jonka toivoin vain jäävän.

Mutta lopulta se saapui, se viimeinen yö. Sä siirsit mun aran käden kyljellesi, jotta tuntisin kylkiluusi. Tällä kertaa en luitasi laskenut, silitin vain jokaista yksi kerrallaan. Kai tavallaan hyvästelin sua pala palalta, luu luulta. Halusin vain olla lähelläsi, samaa ilmaa kanssasi hengittäen, tuon viimeisen lyhyen yön.

Pakahtumisesta ja sitä seuraavasta kaipuusta

Viime viikolla kirjoitin vihkoni sisäkanteen:

P         a          k          a          h          d          u          n.
Rakastan vain niin paljon.
Ympärillä on turvaa ja lämpöä, silmien säihkettä.
On helppoa olla itsensä kanssa
ja muiden, jotka ovat lähellä ja ymmärtävät.
En kaipaa mitään lisää.
Minä riitän, sinä riität, maailma riittää.
Elämä hyväilee ja hellii.

Nyt haluan kirjoittaa vain siitä, kuinka sydäntä kivistää kaipuu.
Kaipuu toisen lähelle, sen toisen iholle,
joka ei päästänyt irti, piti vain sylissään.
Oletkohan sinä jo ennättänyt istuttaa ne vesimelonin siemenet,
jotka otit niin huolellisesti talteen.

Itkisitkö onnesta?

Se on mielettömän, itkettävän emotionaalinen hetki, kun keskellä yötä kodin lattialla istuessa aivan yhtäkkiä havahtuu siihen, kuinka hyvää elämä tällä hetkellä on. Kun ymmärtää konkreettisesti sen, että kaikki paha, mikä on nakertanut sisäelimiä usean kuukauden ajan, on oikeasti poissa, kaukana kaukana poissa. Tuollainen ymmärrys saa aikaan niin suunnattoman helpotuksen ja vapautumisen tunteen, että väistämättä purskahtaa itkuun. Seuraava puolituntinen kuluukin siinä lattialla edelleen istuen ja hyysteerisesti itkien, sillä on vaan niin hyvä olla. Elämä, ihmiset, maailma, kauneus, hyvyys, rakkaus, keveys pakahduttaa niin p a l j o n, että se tuntu miltein sietämättömältä. 

Tiedättekö tuollaisen hetken? Ja sen, kun kaiken seurauksena tajuaa, miten onnellinen on, miten kovin onnellinen vaan. Elämä kohtelee nyt hyvin, kun osasin irrottaa menneestä.

Rintalastan alla kumisi tyhjyys

Lähetin sulle taas sen saman mekaanisen tekstarin "mitä sulle kuuluu", jonka lähetin myös viime kuussa ja sitä edellisessä. Hetkeä myöhemmin vastasit lyhyesti, niin kuin sulla nykyään on tapana, ja sen viestin sisältö oli aivan yhtä informatiivinen kuin ennenkin; en mä taaskaan tiedä, kuinka sulla oikeasti menee. Silti vähän aikaa mua hymyilytti. Ihan kuin sä olisit taas sen pienen viipyilevän hetken ollut lähempänä, ollut läsnä mun elämässä hiukan todellisempana kuin aikoihin. Mutta sitten, se oli taas ohi. Se hymy ja hetken hyvä olo susta oli kaikki tipotiessään. Rintalastan alla kumisi tyhjyys. Tuntui niin elottomalta, pysähtyneeltä. Muutuin hetkeksi taas sellaiseksi samanlaiseksi varjoksi, jollaisena laahustin vielä muutama kuukausi sitten. Viime viikkojen mieletön energia hiipui jäljettömiin tuijottaessani sun tyhjiä rivejäsi.

Olen kuullut sanottavan, ettei kannata tuhlata aikaansa tai energiaansa ihmissuhteisiin, jotka uuvuttavat ja kuormittavat. Vaikka sä oletkin maailman kultaisin ja lämpimin tyyppi, niin silti sä olet juuri sellainen, jota mun kai pitäisi välttää. Pitäisi välttää, jotta saisin pidettyä itseni kasassa. Mä en vain jaksa enää hajota kerta toisensa perään sun tähden.

Ensi kuussa mä en enää kirjoita sulle. Niin on ehkä parempi - meidän kummankin kannalta.

ihmiset ovat mönkineet koloistaan
ja minusta tuntuu
kuin jokainen vastaantulija
saisi minut pakahtumaan
ne on niin kauniita kun ne hymyilee

ai että kevättäkö rinnassa?

no sitäpä juuri ja ehkä jo hippunen kesääkin
kaikkialla ja kaikilla

Yksi yö vanhassa, monia tarinoita huokuvassa talossa

Vanha maalaistalo keskellä kaupunkia. Vietin siellä yhden yön auringon viipyessä taivaalla taas hieman tavanomaista pidempään. Talon ympärillä oli viidakkoitunut pihapiiri, jonka kätköissä sijaitsi vanha aitta ja pieni saunarakennus. Päärakennuksessa oli neljä ulko-ovea, joista vain yksi oli käytössä. Sisällä repsottivat tapettien kulmat ja eristevillatkin pilkahtelivat joissain kohdissa laudoituksen alta. Lattiat olivat kylmiä, kynnykset korkeita ja ikkunalaudoilla oli kasveja ruukuissa kääntyneinä valoon. Tavaroita, vaatekasoja, salaisia kätköjä ja piiloja, joiden olemassaolosta vain harvat tietävät, oli jokapuolella. Se oli niin erilaista kuin mihin olen tottunut, mutta silti niin kodikasta. Suurperheen elämä näkyi ja kuului kaikkialla. Talossa vallitsevan rakkauden pystyi aistimaan ilmasta. Ja samalla vanhan talon väsyneet huokaukset resonoivat selkäpiitä pitkin.

Tuo yö oli uneton. Ehkä ne olivat ne menneisyyden haamut, jotka valvottivat.

Kirjoitan sulle vielä sen kirjeen

Vielä jonain päivänä mä kirjoitan sulle sen kirjeen. Sen kirjeen, jossa kerron miten en ole koskaan ennen ollut näin iloinen kuullessani lokkien huudot. Kerron myös miten peipon laulu tuo mulle aina mieleen alkukesän metsän ja miten torin laidalle ilmestynyt jäätelökioski saa hymyn niin monen ohikulkijan huulille. 

Haluan siinä kirjeessä kirjoittaa sulle myös menneestä. Siitä, miten valtavan paljon aikaa ja energiaa mä ole käyttänyt suhun, sun ajattelemiseen. Miten eksynyt ja hukassa olenkaan ihan tosiaan ollut, miten voimaton ja kadoksissa kaikkien niiden irrallisten ja liikkumattomien päivien lomassa. Sä et tiedä millaisen vuoristoradan kyydissä mä istun. Et tiedä, kuinka syviä pohjattoman tuntuiset syvänteet ovat olleet. Ihan kuin niihin voisi vaan vajota loputtomiin. Etkä tiedä sitäkään, että nyt olen taas (vihdoin) noususuhdanteessa. Kiidän hetki hetkeltä lähemmäs sitä huippukohtaa. Vatsan pohjassa kihelmöi. Lopuksi kirjoittaisin ajasta ja siitä, miten hämmentynyt olen. Siitä on niin valtavan kauan, kun vielä tiettyjen ja tarkkaan valittujen kuullen käytimme termiä me. En vain osaa ymmärtää. Se kaikki tuntuu kovin kaukaiselta ja abstraktilta, e p ä t o d e l l i s e l t a. 

Tänään sä muutat takaisin Suomeen. Kun sä kahdeksan kuukautta sitten lähdit, mä en tiennyt miten päin mun pitäisi olla, miten selviäisin hengissä oman pääni kanssa kaiken tuon edessä olevan ajan. Silloin mä luulin tänään pakahtuvani onnesta, kun mun ei tarvitsisi enää odottaa. Mutta. En pakahdu onnesta. En kyllä liiemmin ole surullinenkaan. Vaikka toki asiat mietityttää ja se miten valtavasti kaikki on muuttunut, silti olo on aika tasainen. Ihan kiva, että palaat.

Aivan viimeiseksi lisäisin vielä kohdan: P.s. Pyöräileminen saa adrenaliinin virtaamaan ja takkiin pinttynyt tupakan haju tekee pääni kipeäksi.

kevään                          ensisateessa

                  korkealta                         kirkkaasti

       kiirii                    kauas

loputon                                 kaiku

                    kevään

Ajatuksen lentoa

Kun on tuijottanut kaksi vuorokautta seinää
k i r j a i m e l l i s e s t i
ja ympärillä on ollut paljon ihmisiä,
erilaisia oloja,
nopeita hetkiä,
on oma pää lievästi sanottuna hieman pyörällä.

Yhden istuessa viereen
nousi hälle heti kyyneleitä silmäkulmiin.
Kertoi vain vähän, mikä on ihan okei,
mutta selvästi auttoi kun olin
siinä läsnä
pitäen kättä rauhoittavasti polvella.
Hyvästellessä ne suuret ruskeat silmät
eivät olleet enää kosteat,
vaan sen sijaan valtavan täynnä lämpöä
ja kiitollisuutta,
ja se katse sai minut itseni melkein vuorostani kyyneliin.
Kun toinen kuiskasi "kiitos tuesta"
hymyilin vain ja silitin punaista tukkaa.

Pakahduttaa se,
että vaikka ei olla paljoa juteltu ennen kahdestaan
niin silti toinen kokee minut sellaisena,
jonka kanssa voi näyttää sen
mitä oikeasti on sisällä
ja sen pahan uskaltaa päästää sieltä pois
myrkyttämästä sielua.
Että ihan oikeasti joku tuntee
minusta huokuvan vilpitöntä välittämistä,
niin että itse pystyy olemaan hauras
kun tietää, että minä kyllä kannattelen.
Jollain tavalla tuntuu nöyrältä
kun toinen näkee minussa sellaista hyvää.

Ja sitten kun on jo pimeää
ja kello näyttää että pitäisi olla jo unten mailla,
mutta no, eipäs ollakaan
vaan monen kanssa istutaan ringissä ja jutellaan
henkilökohtaisuuksia.
Ilmapiiri on sellainen
että jopa tämä utelias introvertti,
joku tykkää kyllä kuunnella
kun toiset kertovat tarinoita
siitä ja tästä ja toisesta ja kolmannesta,
joiden kanssa nyt silloin vähän säädettiin
sitä, tätä ja tuota,
mutta joka harvoin tuo omaa presenssiään tällaiseen keskusteluun,
uskaltaakin kysyttäessä kertoa, että
viime kesänä oli yksi tyttö jota ehkä vähän rakastin.

Se on paljon se.

Yllättäen näytinkin havoittuvuuttani
ja kerroin asiasta,
joka lopulta teki minusta hengettömän
niin kovin pitkäksi aikaa.
(Vaikka olenkin huomannut,
että ajattelen jälleen
"olisipa kivaa kun vierellä olisi joku, joka pysyisi siinä"
mutta enää en automaattisesti identifioi
tätä ajatusta sinuun.
Aika on tainnut viimein tehdä tehtävänsä.)

Mutta tämä kaikki juurikin hämmentää,
että mitä ihmettä tapahtui
kun sanoinkin sellaista niille ja siellä
ja huh ja voih
ja mitäköhän ne siitä kaikesta nyt ajattelee.
Samalla kuitenkin tuntuu myös vapautuneelta,
kun kerrankin jätin sanomatta
sen tavallisen valkoisen muunnellun totuuden,
vaan nyt sen enempää ajattelematta
olinkin aivan rehellinen kaikesta.

On ollut vain  n i i n  paljon
turvallisuuden,
avoimmuuden
ja lämmön tunnetta.
Niin syviä halauksia.

Voihan elo ja elämä.

kunhan vaan oot
kauniina siinä

maailmaa katsellen ja kaivaten
seikkailuita kaukomailla
se kun on sinulla veressä
ethän paikallaan pysymistä
vanhemmiltasi perinyt
mutta lopultakaan
en pyydä paljoa

kunhan vaan oot
siinä sinä
hetken vielä

maailma tulvii valoa
sarastaa kirkastuu hohtaa loistaa hehkuu

tunnen herääväni jälleen henkiin

Muistutuksia elämän kolhuista

Vieläkin toisinaan
on niitä sellaisia päiviä
kun sun viestisi saavat mut itkemään.
Ei se johdu sun sanoistasi
eikä sun ajatuksistasi,
ne ovat minulle vaan muistutus siitä,
mitä elämästäni uupuu.
Ja tuo aina uudelleen saapuva tyhjyys on se,
mikä kerta toisensa jälkeen satuttaa.

Sen olen ymmärtänyt
etten minä ole yksin eläjä.

Siinä me istuttiin hetki ja sitten alettiin puhua kissoista

Kerran tapahtui kaunis kohtaaminen. Oli pakkasta liian paljon ja minä istuin juna-aseman eteisessä odottamassa myöhässä olevaa junaa. Viereeni istui yksi, katsoi minua tutkivasti ja seuraavaksi kiinnitti huomionsa sylissäni olevaan kissankoppaan. Siinä me vaan istuttiin hetki ja sitten alettiin puhua kissoista. Pohdittiin sitä, miten ne voi olla niin kauniita ja ihmeellisiä otuksia, niin omanlaisiansa yksilöitä jokainen. Pian toinen alkoi kertoa tarinoita. Hän kertoi esimerkiksi miten hän ei ole vielä löytänyt omaa paikkaansa tästä maailmasta. Hän kysyi millaista siellä on, missä minä asun. Kerroin rauhallisuudesta, leppoisuudesta, metsistä ja silmiin katsovista ihmisistä ja toinen alkoi miettiä, jospa tämä paikka sopisi hällekin. 

"... saapuu raiteelle kolme. InterCity tåg 97..." Nousin, heitin rinkan selkään ja nappasin kissankopan kainaloon. Toinen leperteli kisulle hyvästit ja toivotti minulle kaikkea hyvää jatkoon. Toivotin takaisin mukavaa päivää ja lämpöä tulevaan. Käännyin, eikä me tavattu enää.

Toisinaan tekee vain hyvää jutella tuntemattomille, sillä ihmisissä on niin paljon kaikkea kiehtovaa. Tämä toinen ei tiennyt nimeäni enkä minä hänen, ja juuri se nimettömyys oli niin kovin vapauttavaa. Ilman nimeäkin voi sielu olla avoinna (ja ehkä jopa avoimenpana kuin muuten).

Oman mielen murheet tuntuivat niin laimenneen tuon juttuhetken myötä.

Kuulin linnun laulavan

Eilen seisahduin hengittämään talvea. Yön aikana lämpötila oli noussut kaksikymmentä astetta, takaisin inhimillisten rajojen sisälle, ympäristö oli lempeän ja rauhoittavan oloinen. Kuulin linnun laulavan jossain ihan lähellä. Ajattelin hymytyyppejä, niitä sellaisia jotka vain omalla olemassaolollaan saa mut hykertelemään onnellisuudesta. Sydän oli pakahtua siinä hetkessä, kaikki oli vaan niin puhdasta hyvää.

Kevät, oletko jo tosiaan tulossa?

Tuntemattoman tuntuisille, tutuille vuorille kiiveten

uusia askeleita tutuilla seuduilla
mielen pinnalla väreilee
se niin suloinen jännitys

nämäkin vuoret minä tunnen
niin kuin minä tunsin sinun taskusi
puhelin ja puoliaskia tupakkaa
toisinaan toimimaton stenkku

mutta nyt kiivetessäni
käteni osuu uusiin säröihin ja kolhuihin
ne kai saavat tututkin vuoret
tuntumaan tuntemattomilta

jatkan kiipeämistä epävarmoin askelin
enkä tiedä mitä odottaa