Elämän aallokossa

Yhtenä päivänä kirjoitan pakahduttavasta onnellisuudesta, toisena päivänä riipivästä ikävästä ja tukahduttavasta välimatkasta. Joskus sekalaisista ajatusmyrskyistä, jotka saavat mitättömät ja merkityksettömät asiat kasvamaan suunnattomiin kokoluokkiin. Ne ottavat vallan pienessä mielessä ja meinaavat heittää hukkaan kaiken sen, mikä on viime kuukausien aikana muodostunut tärkeäksi. Toisinaan taas kirjoitan levollisuudesta ja varmuudesta, että kaikki on nyt juuri oikein. Elämä on aika lailla kolmen viikon välein pakattuja selkäreppuja, pitkän matkan busseja ja junien lemmikkivaunuja vuoronperään. Lukuisia tapaamisia ja saman verran lähdönhetkiä. Tuntuu kummalliselta, kun samaan aikaan sisällä kuplii iloa siitä, että saa palata kotiin, ja suurta kaihoa siitä, että on taas lähdettävä. Haikeutta aiheuttaa useat edessä olevat kohtaamattomat viikot, mutta silti innostuttaa odotus, että pian nähdään. Ja nuo jälleen näkemisethän ovat vailla vertaa, tietenkin.

Aika kulkee kovin nopeasti. Viikon päästä on jo marraskuu, usein vuoden pimein ja kolkoin aika, jolloin oman mielen kohottaminen vaatii tavanomaista suurempaa tsemppausta. Viikon päästä on kulunut hämmentävän pitkään siitä, kun vielä oli kaiken suhteen huoleton. Kun osasi vain velloa siinä hyvänolontunteessa, minkä toinen saa omalla olemisellaan aikaan, ja kun osasi ajatella yksinkertaisesti. Silloin kauas katsominen tuntui vielä kovin vaikealta, pelottavaltakin. 

Sitä se ei ole kuitenkaan enää, ja tämä tuntuu helpottavalta ja jännittävältä. Mutta elo ei ole myöskään enää pelkkää hyvää oloa ja keveitä päiviä. Niiden sekaan on tullut turhia spekulointeja ja ylianalysointeja, negatiivisiakin mietteitä, mitkä tekevät elämisestä toisinaan raskasta. Monimutkaisista ajatusketjuista, jotka helposti ja ehkä huomaamatta vääristävät totuutta, on kovin hankalaa irrottaa. Mieli käy toisinaan vain ylikierroksilla. Mutta niin kai se on; kun jostain tulee itselle oikeasti merkityksellistä niin, että pelkää sen menettämistä, alkaa asioita ottaa tosissaan vakavasti ja silloin alkaa ajatukset takertua niiden kaikkiin yksityiskohtiin. Ihan vain siksi, ettei huomaamatta jäisi mitään, mihin voisi omalla toiminnallaan vaikuttaa. Ainakin mun ajatukseni näyttävät toimivan niin. Joskus tuntuu vain, että kaikesta tulee liian suurta kannatella, ja silloin saatan hetkeksi unohtaa, että hei mun ei kuulu kannatella tätä kaikkea yksin, sillä meitä on tässä kaksi.

Elämä on aallokkoista, mutta haluan ajatella, että niin sen kuuluukin olla. Vaikka on raskaitakin oloja, niin kuitenkin pääosin seilaan itse niillä aaltojen huipuilla. Suuria tunteita hehkuu kaikkialla, sydän läikähtelee kun toisen silmät tuikkii. Ja tiedän, että niin kauan kun asioilta saa enemmän kuin ne ottaa, kaikki on hyvin.

Viikon päästä saan taas nukahtaa turvalliseen syliin ja sitä minä odotan.