Siinä me istuttiin hetki ja sitten alettiin puhua kissoista

Kerran tapahtui kaunis kohtaaminen. Oli pakkasta liian paljon ja minä istuin juna-aseman eteisessä odottamassa myöhässä olevaa junaa. Viereeni istui yksi, katsoi minua tutkivasti ja seuraavaksi kiinnitti huomionsa sylissäni olevaan kissankoppaan. Siinä me vaan istuttiin hetki ja sitten alettiin puhua kissoista. Pohdittiin sitä, miten ne voi olla niin kauniita ja ihmeellisiä otuksia, niin omanlaisiansa yksilöitä jokainen. Pian toinen alkoi kertoa tarinoita. Hän kertoi esimerkiksi miten hän ei ole vielä löytänyt omaa paikkaansa tästä maailmasta. Hän kysyi millaista siellä on, missä minä asun. Kerroin rauhallisuudesta, leppoisuudesta, metsistä ja silmiin katsovista ihmisistä ja toinen alkoi miettiä, jospa tämä paikka sopisi hällekin. 

"... saapuu raiteelle kolme. InterCity tåg 97..." Nousin, heitin rinkan selkään ja nappasin kissankopan kainaloon. Toinen leperteli kisulle hyvästit ja toivotti minulle kaikkea hyvää jatkoon. Toivotin takaisin mukavaa päivää ja lämpöä tulevaan. Käännyin, eikä me tavattu enää.

Toisinaan tekee vain hyvää jutella tuntemattomille, sillä ihmisissä on niin paljon kaikkea kiehtovaa. Tämä toinen ei tiennyt nimeäni enkä minä hänen, ja juuri se nimettömyys oli niin kovin vapauttavaa. Ilman nimeäkin voi sielu olla avoinna (ja ehkä jopa avoimenpana kuin muuten).

Oman mielen murheet tuntuivat niin laimenneen tuon juttuhetken myötä.