Toisinaan tekee hyvää lähteä hetkeksi kauas. Sinne, missä ei ole arjen asiat hyppimässä silmille jokaisessa kadunkulmassa. Sinne, missä voi rauhassa keskittyä tutkailemaan mitä kaikkea mielessä on liikkunutkaan viime aikoina. Ja jos mielen kätköihin on muodostunut solmuja, on niitä ehkä helpompi lähteä hiljalleen aukomaan, kun ei velvollisuudet turruta ajatuksia liikkumattomiksi.
Kun istuin täydessä bussissa vieraan kielen ympäröimänä ja auringon paistaessa silmiin, havahduin siihen, miten hyvä siinä on olla kun ei ole ketään tuttuja tai tärkeitä ihmisiä lähellä. Vaikka lähteminen pelottaakin aina hieman, kaiken mikä elämässä luo turvaa jäädessä taakse, se keveys ja tunne siitä, että kyllä minä pärjään, on jotain niin suurta ja sellaista, mitä en ole löytänyt vielä muualta. Siksi tiedän, että on vain otettava se ratkaiseva askel ja astuttava tuon pelon yli. Aina, joka kerta se on sen arvoista, vaikka sitä ei ihan heti uskoisi.
Jollain tavalla koen sen hyvin puhdistavana. Sen, että on yksin kulkemassa vieraita katuja ilman niitä turvallisia askeleita vierellä. Silloin olen vain minä ja minun mieli, minun toiveet ja ajatukset. Minä päätä suunnan ja sen milloin pysähdyn. On tilaa hengittää. Ja silloin kun ilmavirta valuu keuhkoihin ja sieltä pois esteettä, kirkastuu aivojen hermoradat, välittäjäaineiden liikkeet synapseissa kiihtyy. Katoaa epämääräinen ajatuspuuro ja sumu, mitkä ovat muodostuneet kotihälinästä ja elämän kiireistä. Mieli valpastuu tarkkailemaan niin itseä kuin myös ympäristöä. Ja silloin on helpompi ymmärtää sitä, mitä havaitsee.
Onneksi olen viimein oppinut lähtemään yksin. Se ei ahdista, eikä saa etsimään nopeinta poispääsyä tilanteesta. Joskus on vain helpottavaa irtautua ja irroittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti